La Réserve - Nizzan sataman helmi

Keskitalvi Nizzassa on pikkuisen toista kuin Suomessa, joten pikainen pako loskasta on poikaa.
Pitkän viikonlopun lauantain illallispaikaksi valikoitui Nizzan sataman kupeessa oleva La Réserve. Ravintola sijaitsee ikonissessa sijainnissa. Ravintola on avattu jo 1862 ja on rakennettu rantajyrkänteelle. Ravintola on jokin aika sitten remontoitu 30-lukulaisittain art deco -henkeen. Saliin astuessa ensimmäinen fiilis on "vau". Lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat suoraan merelle ja Nizzan lahdelle yhdistettynä kauniseen sisustukseen vaikuttavat. Saatoinpa todeta ääneen, että tämä ilta tulee sattumaan - rahallisesti.

Tiinalle shamppanjaa (Roederer brut premier) ja mulle dry martini. Tilasin kahdella oliivilla. Sain twistillä ja vodkalla. Ihan hirveänmakuinen litku, joten minäkin siirryin shamppanjaan, jonka valitsimme myös menumme kyytipojaksi. Menuksi valikoitu pisin, neljän ruokalajin, Le Grand Menu. Sen pitää riittää tänään.

Illan setin avaavat amuset. Rasvassa paistettuja leipätikkuja, maa-artisokkapyrettä, lohta. Leipätikut olivat hassut. Churro-henkiset, munkkitaikinan tyyppisestä taikinasta tehtyjä. Näiden dippaaminen artisokkatahnaan oli kivaa puuhastelua. Artisokkamössö oli suolatonta, mutta omatoimisen suolaamisen jälkeen oikein hyvää. Lohi oli mautonta ja turhaa. Toisena amusena eteemme tuodaan kukkakaalikeitto tryffelillä höystettynä. Sangen onnistunut kokonaisuus. Tryffeli maistuu ja tuoksuu läpi. Keitto on kuohkeaa eikä kukkakaalin makua ole pilattu mitenkään. Jälleen kerran keitto, jota soisi saavan einespussista lähikaupasta. Mutta ei saa. Sitä saa täällä Nizzasta merinäköalaraflassa.

Mustekalaa pähkinäpyreen ja perunakrokettien kanssa. Lautaset kiitettävän kuumat. Peruna oli loistavasti valmistettu ja toimi yhteen mustekalan kanssa. Mustekala sen sijaan oli kumimaista ja mautonta, kuten aina, mutta kuitenkin parasta koskaan syömäämme. Pähkinäpyree sen sijaan oli kaameaa.

Maalaiskanaa, bataatti-artisokkapyree, kinuskia ja hapanta omenaa. Annos pikkuisen turhan suolaton ja jälleen piti olla itse suolaamassa. Kinuski oli kreisi ja hieno valinta. Makean suolaisuudessaan veti annoksen yhteen. Vaikka annoksessa oli tavanomaisesta kanasta saatu mielenkiintoinen kokonaisuus jäi annos kuitenkin vähän tavanomaiseksi johtuen juuri kanasta. Jokin jännempi proteiini olisi tuonut enemmän vau-kerrointa lautaselle.

Pääruokavaihtoehtoja oli kaksi: vasikkaa tai meritaimenta. Päädyimme vasikkaan. Selleripyree, jossa isoja selleripalasia, juustolla ja pähkinällä täytettyjä pastatankoja ja juustocracker. Cracker oli mahtava, juusto puski jokaiseen makunystyrään. Annoksessa oli jotain hauskaa mac'n'cheese-henkeä kiitos pastatankojen. Vasikka oli kypsennetty oikein ja oli erittäin laadukasta. Iloisen hauska pääruoka. Pastatangoille pisteet. Tiinan lautanen ei vaan tyhjentynyt kokonaan, koska kuulemma maha tuli täyteen. Eipä mitiä, siksihän täällä ollaan.

Tiinan onneksi jäljellä ei ole kuin enää yksi ruokalaji, ja vieläpä suosikkia eli jälkiruokaa. Jälleen meille esitettiin kaksi vaihtoehtoa jälkiruoaksi: päärynää vai suklaata. En tajua kuka hullu valitsisi päärynän suklaan sijaan, emme me ainakaan. Suklaataa suklaalla ja suklaalla. Suklainen pallo, jonka sisällä valkoista suklaata, alla suklaabrownie ja vieressä suklaakonvehti. Choco-överit. Annos oli juuri sitä miltä näyttikin eli peruskivalta suklaaöveri.

Loppuun kahvi ja petit fours. Sekä 311 euron lasku.

Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma - (lista olisi ollut laaja, mutta emme tutustuneet tarkemmin)
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Lokaatio on huikea
+ Ruoka tasavarmaa
- Ruoka tasavarmaa

Mikä: La Réserve. Ikoninen nizzalaisravintola huikeassa lokaatiossa. Michelin-maininta.

www.lareservedenice.fr

Palace - Suomen ensimmäinen tähtiravintola loistaa jälleen

Suomi näki ensimmäisen Michelin-tähtensä, kun Eero Mäkelän onnistui sen Palace Gourmet:lle saamaan vuonna 1987. Palace Gourmet näki takuulla  oman osansa kähmintää. Tämän takasi jo sijainti työnantajaliittojen talon huipulla. Alkuperäinen ravintola suljettiin lopullisesti 2016. Mutta nyt! Royal Ravintoloiden kukkarolla ja Hans Välimäen taidolla Palace avautui uudistuneena. Avajaispäivä oli 22.11.2017 ja me olimme onnistuneet varamaan pöydän itsellemme, joten bussi alle ja työnantajapalatsiin.

Etelärannassa astumme sisään ja jätämme takkimme alas narikkaan, joka tiesi meidät nimeltä; varmastikaan kukaan muu ei ollut varannut saapumista juuri siihen aikaan tai sitten oikeasti oli nähty vaivaa ja käyty scouttaamassa meidän naamat. Epäilen vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta tuntuuhan se aina kivalta. Hissillä yläkertaan ja eteemme avautuu Palacen American Bar. Kivasti sisustettu lounge, jossa pääsemme nauttimaan amuset, jotka päätimme huuhtoa alas whisky soureilla. Ensimmäinen amuse on oikeastaan kolme pientä: peruna + kitkan muikun (Go Kuusamo!) mätiä + hapankermaa, rapea riisi + hummeri sekä lohta 100-vuotiaasta hapanjuuresta väännetyn rukiisen kanssa. Kaikki ihania, jopa peruna. Oma suosikkini oli hummeri, Tiina taasen liputti lohen puolesta.

Toisena amusena Palacessa kuivattua ankkaa, punajuurta, timjamia ja katajanmarjoja. Kelpo, ranskalainen, mutta hävisi ensimmäisille. Yhden asian toinen amuse kuitenkin avasi: oven ranskalaiseen keittiöön. Meidät ohjataan pöytään keskelle salia, jossa naapuripöydän pukujamppaseurue on päässyt jurrissaan kakkoslevelille. Jännä nähdä pääsemmekö herrojen ohi. Alkujuomiksi minulle Samuel Billaud 2015 Chablis, hihi ku hyvää, ja Tiinalle joku roseshamppis. Tuskinpa sitäkään tarvitsi pulloon takaisin kaataa, sen verran näytti uppoava. Hovi vielä varmisti meiltä, että pitkä menu ja millä viinipaketilla. Millä viinipaketilla!? Vaihtoehtoja oli kolme, kallis, kalliimpi ja yök. Päädyimme kalliiseen.

Hirmuinen henkilökohtainen nälänhätä iskee menulappua tuijottaessa, joten siirrytäänpä itse menuun. Ensimmäisenä nenän eteen saamme kaviaaria Suomesta, kampasimpukkaa parillakin tapaa, sekä kukkakaalia yhtä monella tavalla. Taivas suussa. Mielivaltaisen upean makuista. Viininä Marcel Deissin Engelgarten 2014 Alsacesta, joka vain täydentää annosta ja olo todellakin on kuin enkelien puutarhassa. Aaa. Näin korkealla nuotilla jatkamme menua eteenpäin ja pöytään tuodaan oudon hässäkän päällä munaa, Lapin puikulaa ja tryffeliä. Pettymys. Tryffeli ei maistu, haistu tai tunnu juuri missään. Mutta eipä sillä mitään väliä, sillä annos itsessään on jumalainen sunnuntaiaamujen lohturuoka. Ihmeellisen hässäkkäkulhon sijaan tätä pitäisi saada herkässä olotilassa kattilallinen ja kauha käteen. Krapulassa lasissa saisi olla lonkeroa, mutta Palacessa siinä oli edelleen enkeliviiniä.

Ankanmaksa, sienikastike, finger limeä. Maksahan on hyvinkin ranskista, mutta jännä aasiatwisti annoksen maussa ja ulkonäössä. Maksahan on ihanaa. Ruoka ei tehnyt oikeutta viinille, mutta toisaalta se taas nosti annoksen makeutta esiin viehkeästi. Seuraavana "annoksena" leipää, heinäveteläisen possun silavaa sekä tatista tehtyä levitettä. Silava oli hauskaa, kuten rasva aina, mutta muuten leipä oli leipä, joten siirrytäänpä takaisin hienosteluun. Pöytään huuhtoutuu ruijanpallas Stavangerista, osterijogurttia, vihreää omenaa sekä liemi vihreästä omenasta. Tiina tykkäsi kovasti, mutta kaltaiselleni lihansyöjälle annos oli turhan kevyt. Juomana oli aasialaisuutta korostaen sakea, Hakutsurun Junmai Dai Ginjo.

Pienen aasian luikauksen jälkeen takaisin vanhalle mantereelle, tai noh, Norjaan. Merirapua Norjasta, mutta edelleen aasialainen makumaailma jatkuu. Annos oli tasapainoinen, rapu yksinäänkin loistelias. Juomana toiminut Gitton Père & Filsin erittäin täyteläinen Sancerre Galinot toimi mahtavasti. Aasian kiertomatka siirtyy seuraavan seuraavaan annokseen, joka on tyylipuhdasta suomalaiskiinalaista kokkailua: haukimurekedumpling ja hummeriliemi. Syömäpuikot tulevat dumplingien kanssa aina ahkeraan käyttöön. Melkein sama mitä sisältä löytyy, minä syön sen. Varmaan puoliksi ahneuttani en huomannut kunnolla edes maistella annosta, mutta pirteän kekseliäs se oli eikä tippaakaan harmittanut syödä sitä. Illallisen kalaisa vaihe päättyy ranskalaiseen piikkikampelaan ja hänestä itsestään tehtyyn kermaan, pikkiriikkisiin perunoihin ja italialaisiin syystryffeleihin. Annos oli viimeistelty ja jätti silti itsestään ronskin vaikutelman, mikä yhdistettynä kampelan pehmeään makuun loi hienon kontrastin. Kelpo annos, vaikkakaan ei illan viimeistellyimpiä.

Lihan vuoro. Punaisen lihan. Rummut pärisee ja jännitys kasvaa jaaaaaaaa: ankkaa! Ihana, pieni, punainen rakas ankka. Ankan kanssa ankkaliemi, kaalia ja jännä keksi, jonka sisällä lisää ankkaa, nimittäin sydän ja koipi. Valmistus on onnistunut täydellisesti ja raaka-aine on laadukasta. Hieno esitys ennen jälkiruokia. Viininä Judith Beckin Zweigelt Bambule, joka vain korosti ankan hienostuneisuutta. Seuraavana siirtymä jälkiruokiin, joka ei tule liian aikaisin eikä myöhään. Ennen jälkiruokia pari huomautusta. Taustalla soivasta 80-lukulaisesta soundtrackista suuret pisteet, hauskaa! Palvelusta pientä miinusta. Vaikka Vottosen Eero, Hans ja muut keittiön sankarit ovatkin pitäneet meistä erittäin hyvää huolta, tulee pieni fiilis, että meistä halutaan eroon; niin kovalla tahdilla ruokaa pöytään kannetaan. Lisäksi parikin kertaa kävi niin, että ruokaa tuotaessa meille ei oikein osattu kertoa siitä mitään. Pistetään tämä ensimmäisen illan piikkiin. On kiva istua iltaa ilman tunnetta kiireestä. Samoin monen vastaavantasoisen ravintolan tietty hartaus annosta tuotaesssa puuttuu - sellainen tietty pyhä hetki upean ruoan ja kaiken sen aikaan saamiseksi nähdyn vaivan edessä. Mutta hei, nyt jälkkärit.

Hauskannäköinen uuniomena avaa pelin. Sitä on lautasella useammalla tavalla. Etikkaa. Mallasta. Omenamehu, joka on ihan turha. Viininä onkin siideriä, Jaanihanson Jää -siideriä. Paljon omenaa, mutta mukavan kevyt aloitus jälkiruokiin. Siideri menee kuin limsa tässä vaiheessa iltaa - ehkä täydentää annosta, ehkä ei. Ei pysty enää keskittymään näin mietoihin. Seuraavana rahkalettu menneen kesän marjoilla ja mäntyöljyllä. Ja jätskillä. Molemmat pidimme todella paljon tästä jälkkäristä, ei turhan raskas.  Iltamme alkaa kääntymään loppua kohti, joten laitetaan vaihde vapaalle ja rullataan alamökeen. Ensin illallisen päälle peruslaadukkaat juustot. Ei pienintäkään valittamista, mutta suurimmat whoop-elämykset jäivät puuttumaan. Sitten ihanat petit foursit kivoissa rasioissa. Törkysen hyvä kahvi, konjakki, tiikerikakku ja munatoti.

Ilta oli kääntynyt yöhön ja alkuillan nälkäkiukku muuttunut pikkupikku huppeliksi ja yltäkylläiseksi oloksi. Kauniisti ja paikalle arvoa tekevä remontoitu (vaikkakin osa ikkunoista oli vielä muovien peitossa) Palace nousi kertaheitolla Suomen ravintolamaailman top kolmoseen, johon se jo historiansa takia kuuluukin. Pieteetillä tehtyä ja loistavia raaka-aineita. Ei lähiluomuskandikeittiö hifistelyä, vaan rehdisti ranskalaista ja kalliita ainesosia. Tämän ikävä kyllä huomasi myös illan hintalapussa, joka oli noin 715 euroa.

Raadin arvio:
Ruoka 9,5
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 9+ (mutta kallis)

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta ja kautta linjan
+ Juoma pikkiriikkisellä varauksella
+/-Ainut Suomen ravintola, jossa ei ole itse tarvinnut asettaa lautasliinaa syliin...alussa, mutta vessakäynnin jälkeen piti ihan itse vaivautua se asettelemaan. Päättäkää jompi kumpi linja ja pysykää siinä.
- Hätäinen annosfrekvenssi
- Melkein jäi meiltä viinipaketti saamatta (ja ravintolalta rahat) hovin kiireilyn takia
- HINTA

Mikä: Restaurant Palace, yksi Suomen parhaista ravintoloista ja vanhan Palacen perinnön jatkaja. Hans Välimäki ja Eero Vottonen ovat päässeet toteuttamaan ruokapervesioitaan upealla tavalla. Suosittelemme kaikille, mutta toivottavasti firman piikkiin.

www.palacerestaurant.fi

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.

Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.

Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.

Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.

Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.

Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.

Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.

Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 

Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com

L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon - Tähtimestarin ruokabaari

Joël Robuchon. Anybody? Joël on maailman eniten Michelin-tähtiä kerännyt keittiömestari. Miehellä on tällä hetkellä 25 tähteä, Ducassella oli parhaimmillaan 21 ja Ramsaylla (joka on muuten Robuchonin oppipoika) 7. 71-vuotias Robuchon on molekyyligastronomian pioneereja, joskin nykyinen kokkaus on perinteisempää laatua. Ja tätä ihan vain pikkiriikkisen perinteisempää laatua me päätimme Pariisissa testata maailman 80:ksi parhaimmaksi rankatussa ravintolassa.

L'Atelier de Joël Robuchonit on sisustettu sushibaariksi. Kyllä, baariksi. Vastaavan nimisiä ravintoloita on Pariisin lisäksi muistaakseni kahdeksassa muussa kaupungissa ja lähes kaikilla ravintoloilla on tähti tai pari. Saint-Germain-des-Pres:n ravintolassa on arviolta noin  80 asiakaspaikkaa, joista noin puolet tiskillä, josta avautuu näkymä keittiön puolelle. Me saimme paikan tiskin päästä ja pääsimmekin ihmettelemään pajan toimintaa lähietäisyydeltä.

Listan pisin setti oli tällä kertaa 10 ruokalajin discovery-menu. 10 ruokalajia sisältäen amusen, mikä on hyvin outoa. Tutuksi tulleeseen ranskalaiseen tyyliin mitään viiniparituksia ei löytynyt, joten päädyimme valitsemaan yhden juoman, jolla aiomme selvitä jälkiruokiin asti. Juran valkoviiniä, Domaine de la Pinte 2011 Arbois Savagnin. Viini oli mukavan hapokasta, rikasta, kevyesti siiderimäistä ja juuri oikeassa lämpötilassa.

Nälkää oltiin kasvatettu koko päivä pitkällä kävelylenkillä ympäri Pariisin keskustan, joten tänne sitä ruokaa! Amuseksi Le Meloni. Härkäcarpaccio paprikakermalla ja melonigeelillä. Ilmiselvä moderni väännös klassikosta: melón con jamón - melonia kinkulla. Todella maukas annos kahdella makealla komponentilla ja suolaisella kinkulla. Hyvä. Jotain paikan toiminnan loppuunsaakka miettimisestä kertoo se, että näimme kahdesti amusen aikana, kun koko henkilökunta laulaa asiakkaalle Paljon Onnea ja tuo jälkkärin kynttilällä. Onneksi nämä olivat myös illan ainoat kerrat.

Matka jatkukoon. Vielä on nälkä. Le Gazpacho. Jumalainen gazpacho oliivisipseillä, sinappivaahdolla, krutongeilla ja basilikalla. Oliiviöljyn, balsamicon ja basilikan maut tulevat ihanasti läpi, jääkylmä sinappi tuo kontrastia annokseen. Upea annos, illan parhaimpia. Hyvin espanjalaishenkinen aloitus menulla. Seuraavaksi Le Rapu savuisessa kulhossa. Rapua, bordeauxlaista kaviaaria, tomaattivesigeeliä ja avokadokastike. Hovimme kehotti syömään kaikkea lusikallisessa, mutta älä sinä tee niin. Avokadokastike on maustettu chilillä ja peittää alleen kaiken muun. Erikseen syötynä annos on maukkaampi, mutta kovin hatara. Kaikki maistui hyvältä, mutta annos itsessään ei ollut tasapainoinen.

Robuchon on onnistunut loitsimaan keittiössään yhden kaikkien aikojen parhaista krapularuoista: Le Muna. Uppomuna, pannussa paistettua pekonia, paahdettua sipulia, timjamia ja carbonarakermaa tarjoiltuna cocktail-lasista. Syntisen hyvänmakuinen annos. Voisi kuvitella syövänsä pastaa, kun carbonara maistuu suussa. Kaikki luettelemani maut erottuvat. Sunnuntaiaamupäivällä tätä pitäisi kaataa tetrasta mukiin ja lämmittää mikrossa. Maailma olisi valmis.

Le Ankanmaksa. Miksei hanhenmaksa? Jälleen kerran liian onnistunut annos. Tätä pitäisi saada maksalaatikollinen, ilman rusinoita. Kuumaa paistettua ankanmaksaa, hibiscus-kastiketta, kirsikkaa ja omenaa. Tämän täydellisyyden jälkeen siirrymme pikkuisen turhemmalle rintamalle. Le Kana. Kananrintaa, hibiscuksesta infusoitu liemi, inkivääriä ja seesamia. Annos jätti meidät aikalailla kylmäksi. Ilotulituksen jälkeen lautaselle tuli ihan perus kana. Buu. Nooh. Luotetaan, että tästä vielä noustaan.

Ja noustiinhan sieltä. Pikkuisen viiniä odotellessa ja eteen tuodaan Le Kala. Pietarinkalaa, avokadoa, korianteria, shalottia, jota maustettu tomaatin hapoilla. Sipuli ja tomaatin hapot toimivat uskomattoman hienosti. Kalan tekstuuri oli täydellinen ja pippuri kalan päällä oli hieno. Lautasetkin olivat vimosen päälle lämpöiset. Hieno kala-annos. Berceauxin jälkeen iihhanaa, kun joku tarjoilee meille kalan oikein.

Menussa piti Le Pääruoka valita kolmesta vaihtoehdosta ja me päädyimme Le Viiriäiseen. Foie gras:lla täytettyä hunajassa kypsennettyä viiriäistä, valkoista polentamuusia, mustatryffeliä, anista ja rakuunaa. Maksa oli lumoavaa, lintu itsessään vallan toimivaa ja se voinen muusi, se oli kotoisan epäterveellisen makuista. Kelvokas annos, mutta ah kuten niin usein, se menun kulminaatioliharuoka on ihan pikkiriikkisen vaisu. Tryffeli annoksessa tuntui ihan hitusen liioitellulta, ihan kuin se olisi pitänyt saada ujutettua menuun tavalla tai toisella. Tryffeli, se upea musta kulta, on syntisen ihanaa, mutta tähän annokseen se ei tuonut lisäarvoa makujen tai tekstuurin osalta. Siirtykäämme siis jälkiruokiin.

Pettymyksekseni juustoja ei tullut. Iso buu. Tiina näki vilauksen juustolautasesta naapuriseurueesta mutta jostain syystä meille ei niitä edes tarjottu. Jälkkärit käynnistetään Le Marengilla, joka esiteltiin meille kahdesti. Joku hikka palvelussa.  Pavlova-henkinen marenki vaaleanpunaisen praliinin päällä, vadelmanektaria ja litsisorbettia. Molemmat meistä tuomitsivat annoksen mitäänsanomattomaksi sanoilla tylsä ja perus. Marenki oli liian tahmeaa, no, ainakin tuoretta. Mutta sitten Le Suklaa. Jäisiä araguanisuklaan hileitä sorbetmaisesti koostettuna, kermainen suklaaganache, Oreo crumble, vattu- ja persikkamelba. Tiina itki onnesta annoksen edessä ja kyllähän minäkin tästä ihan pidin, mutta kun ei ole jälkiruokamanialla siunattu niin ei vain ole. Tiina sen sijaan hehkutti annoksen moniulotteisuutta: kylmää, kuumaa, samettista, crumblea, kevyttä, tuhtia, vaaleaa ja tummaa - kaikki samassa suullisessa täydessä harmoniassa toisiaan täydentäen. "Näin suklaa-annos kuuluisi tehdä." Eiköhän tuo riitä kehuksi.

Ja siinäpä se ilta sitten oli. Homma loppui jotenkin kuin seinään. Olimme taas baarin viimeiset. Meitä ei kummemmin huomioitu, katselimme kun väki puunasi keittiötä. Illan isoin miinus tuleekin draamankaaren puuttumisesta ja tietystä rutiininomaisuudesta. Tasalaatuisuus ja rutiini toki tuovat tähtiä, mutta jossakin pitäisi näkyä ja tuntua kohtaaminen ihmisenä ja tietty persoona (lukekaa pian julkaistava juttumme Chef et Sommelierin keikasta). Annokset yksinään olivat toki hyviä, loistavia toisinaan, mutta kokonaisuus ei tuntunut kokonaisuudelta. Ja tyly loppu alleviivasi tätä entisestään.

Keittiön yli-innokkaan pastamestarin ja muiden turistien tuijottelusta sai maksaa 518 euroa, joka on aikalailla mitä odottaa kaksitähtiseltä paikalta Pariisissa.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8 (viinilista toki oli hirrrrmuisen kattava)
Palvelu 7
Kokonaisuus 8

Mikä: L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon, maailman eniten tähtiä saavuttaneen keittiömestarin kaksitähtinen ravintola

atelier-robuchon-saint-germain.com/en/

Les Berceaux - Tuskaisen kamala tähtiravintolakokemus Champagnessa

Kesä ja loma! Fiinimpi syöminen on pikkuisen jäänyt tauolle kaiken grilliruoan ja hapansilakkatölkkien vyöryessä pöytään. Kotoisen Suomen sinileväiset järvet saivat heinäkuussa jäädä taakse ja suuntasimme Ranskaan. Ylläripylläri.

Épernay on Champagnen alueen the shampanjakaupunki. Kylän raitilla ja ympäristössä on shampanjataloja vaikka kuinka ja juoma ei maksa juuri mitään! Kuplaisen päkäilyn päälle on tarpeen syödä hyvin. Épernaysta tai lähiympäristöstä löytyy tähtiravintoloita kolme kappaletta ja illallispaikaksemme valikoitui Les Berceaux. Puuterilla punottava nenä piiloon, tukka ojennukseen ja syömään.

Aikakone! Ihan kuin olisi astunut Rosellaan 80-luvulla. Sisustus on suoraan sanottuna kaamea. Kokolattiamatto, joka on nähnyt kaikki risteilijöiden eritteet. Kissanoksennusverhot, jotka on lainattu Cumulus-hotellista. Rantasipin pakkohuutokaupasta hankitut kalusteet. Ja se astiasta. Villeroy & Bochin tunkkaisella keltaisella reunuksella koristellut lautaset. Joka paikka on punaista, tai keltaista tai jotain niiden väliltä. Valokin on kellertävää. Yök.

Micheliniä on usein kritisoitu siitä, että standardi tähden saamiseksi on alempi Ranskassa. Näin on. Les Berceaux on palkittu yhdellä tähdellä ja kokemuksemme mukaan paremman kokemuksen saa mistä tahansa keskinkertaisesta bonuskorttipaikasta Suomesta. Eli koittakaapa kestää, meillä oli vaikeaa.

Illalliseksi valikoitu menu, joka tällä kertaa pitää sisällään 4 ruokalajia ja asiaankuuluvat amuset. Pidempää ei ollut saatavilla. Menuun valittiin omilta listoiltaan alku-, kala-, liha- ja jälkiruoka. Ensimmäisenä pöytään kannettiin filotaikinan päälle kasattu tapenade-tomaatti-oliivi-kakkunen. Maultaan ei mitenkään huono, muttei tajuntaa räjäyttäväkään. Amuset tavanomaisesti jättävät odottamaan illalta paljon, mutta ensimmäiseksi amuseksi annos oli totaalisen kunnianhimoton. Väitän, että parempia naposteltavia tehdään yläasteiden kotitalousluokissa.

Seuraavana amusena pääsimmekin jo syvemmälle ranskalaisen keittiön puolelle: aladobia, vesikrassivaahtoa ja keksikrumblea. Tekstuuri kohdallaan, ei mitenkään liian raffi tai sileä hyytelö, vaahto toi sopivasti happoa ja rasvaa annokseen. Hetken aikaa ehdimme jo innostua, että illasta tulee tosi hyvä. Ei. Ei tullut.

Alkuruoka. Minulle parsa-kanttarelli-risotto. Risoton koostumus on täydellinen, mutta annoksesta huokuu tylsyys. Ei mitään tvistiä mihinkään suuntaan. Olisivat nyt edes laittaneet tryffeliä mukaan. Tiinan annos näyttää paljon kiinnostavammalta: cazpachoa, kurkkusorbettia, ilmakuivattua kinkkua (Espanjasta!), keksi ja tomaattia. Maultaan ihan kohtalainen annos, mutta vähäeleisempi olisi riittänyt. Annokseen laitettu keksi oli täysin turha ja jopa liikaa lautasella.

Kala-annokset. Pietarinkalaa mulle ja kampelaa Tiinalla. Annokset teoriassa ihan nättejä, mutta kaikkialle tunkeutuva keltainen väri ja valo eivät antaneet oikeutta annoksille. Laadukkaat raaka-aineet oli onnistuttu tuhlaamaan täysin. Kummassakaan annoksessa ei ollut yhtään happoa, Tiinalla joku burgerkingmäinen sipulirengas. Ärfh. Turhautuminen. Suomi on täynnä ravintoloita, joissa osataan tehdä kalat kymmeniä kertoja paremmin!

Liha. Illan paras annos saapui pöytään. Molemmat olimme valikoineet listalta liharuoaksi ankan. Ankan kolmella tapaa: rintafilettä, maksaa ja haketta. Jokaisen osasen kypsyys oli täydellinen. Mukana annoksessa oli sipulia ja perunakakkunen. Ja taas joku keksi. Annos oli i-s-o. Todella iso! Hyvin ranskalaista, mutta ei niinkään fine dine kuin maalaishenkinen. Ankkaähkyn jälkeen oli pakko pitää pieni tauko syömisestä ja ihmetellä mihin oikein olimme tulleet.

Tarjoilijoilla on päällänsä kaksiriviset puvut. Pukujen leikkaus viittaisi 80-lukuun, kuten myös 45 minuutin loopissa pyörivä taustamusaträkki. Kuten myös tähän asti nauttimamme annokset. Vahvistamme mielipiteemme aikakoneesta ja jatkamme juustoihin. En ymmärrä miksi keskellä Ranskaa juustovadilla on puolet juustoista italialaisia! En vaan ymmärrä. Muuten aika perus juustovati. Suumme puhdistimme rahkaisalla ruusunmarjakompotilla ja taas jollakin turhanpäiväisellä keksillä.

Jälkkäreitä tuotiin pöytään rekkalastillinen. Toinen toistaan retrohenkisempiä. Suklaata oli monella monella tapaa. Oli kirsikkaa. Oli moussea. Oli mustaherukkasorbettia. Oli outo lautanen. Oli joku kakkunen. Oli pähkinää. Oli ihan turhaa pitkittää tätä tuskaa! Jopa Tiina, jolle jälkiruoat ovat intohimo, totesi "Kantaisivat nyt vaan pois nämä".

Laskun ja kahvin kanssa pöytään tuotiin petit foursit. Peruskivat. Hintaa tuli 260 euroa. Ei nyt ihan mahdoton hinta tähtiraflaan, mutta samalla rahalla söisi paremmin vaikka missä! Viinin, premier cru chablis, hinta oli 62 euroa ja oli illan onnistunein osa. Alkudrinksuksi joimme monacot (googlaa, jos et tiedä) - jota repeilimme myöhemmin. Monacoista suuret kiitokset VR-Yhtymän Ranska-spesialistille. Ravintolaväen palvelua ei voi kiittää: pompöösiä, kaukaista ja vanhanaikaista.

Parin kolmen tunnin jälkeen totesimme, että piina on ohi ja juoksimme pakoon. Älä mene lähellekään ellet ole Jyrki Sukulan tuotantoyhtiön scoutti.

Raadin arvio:
Ruoka 6-
Juoma 8+ (viinilista oli vaikuttava!)
Palvelu 7
Kokonaisuus 5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Raaka-aineet
+ Viinilista oli todella kattava
- Niin vanhanaikaista kuin vain voi olla
- Mielikuvitukseton ja mauton ruoka
- Sisustus!

Mikä: Les Berceaux, tähdellä palkittu ravintola Épernayssa

www.lesberceaux.com (lausutaan Perseestä)