Chef & Sommelier - Syntymäpäivähuumaa ja huumaavaa luomua

Tiinan syntymäpäivä. Ei tällaista päivää ihan sika-nautasäilykkeen ja kolme päivää vanhan Seiskan kanssa viitsi viettää, joten jotakin on keksittävä. Chef & Sommelier on ollut minulle kuin valkoinen valas. Aina, kun minulle on tullut fiilis, että nyt sinne, se on ollut täynnä. Aina. Ja sama kohtalo oli jälleen uhkana, mutta kiitokset C&S:lle, että pystyitte venymään tänä kesäisenä, vaikkakin sateisena, lauantai iltana. Onnistuin saamaan pöydän täyteen ravintolaan, jahka joku vaan saisi aterioitua ja lähtisi ulos. Tapoimme aikaa lempiharrastuksemme parissa; joimme whiskey soureita 100 Dogsissa, kun sain puhelinsoiton: pöytä vapautuisi pian. Kello oli noin 2140, joten ilta tulisi venymään pitkäksi.

Taksi alle ja Eiraan Huvilakadulle. Sisään astuttuamme meidät ohjattiin lähes täydessä tuvassa pöytään ikkunan lähelle. Ravintola on pieni, arviolta 20 asiakaspaikkaa. Sisustus on niukka mutta tyylikäs ja kivana lisänä ikkunalaudalla oli läjä ravintola-aiheisia kirjoja. Turha sitä menua lueskella, kun voi selailla massiivisen kokoista kirjaa Alineasta ja kun kuitenkin olin etukäteen ilmoittanut, että otamme pisimmän mahdollisen (7 ruokalajia) setin juomineen.

Chef & Sommelier on lähiluomunordis-sektoriin osuva ravintola. Ravintola on perustettu (muistaakseni) 2011 ja se sai rengasfirman tähden 2014, jonka on onnistunut siitä lähtien säilyttämään. Ravintolaa luotsaavat Sasu Laukkonen aka. Chef ja Johan Borgar, gangsterinimeltään Sommelier. Iloksemme herrat olivat töissä myös tänä synttärilauantaina. Lähiluomulakto-ovofennovegaani -genre ei yleensä saa minua hihkumaan odotuksesta, koska turhan moni kyseiseen genreen itsensä määrittelevä rafla on vaan tylsä. En suostu uskomaan, että se on raaka-aineista kiinni. Ehkäpä fokus on vaan enemmän vaan siinä, ettei nyhdetty kaura ole tuotettu 30 kilometriä kauempaa kuin siinä, että kokemus olis whooooaaaa. C&S:stä olin kuullut paljon hyvää, odotukset olivat korkealla.

Lasiin alkuviini-henkistä kuplivaa Luoteis-Ranskasta, Domaine Plageoles Mauzac Nature. Kivan kevyttä ja jokin tässä saa uumoilemaan huomista krapulaa. Hih. Tulisikohan pian ruokaa. Tuli! Niin syvän punainen naudan ulkofileen pala, ettei paremmasta väliä. Ehtoo-nimisen lapinlehmän ulkofilettä, tarkemmin. Tämä eläin oli saanut osakseen rakkautta, ruokaa ja liikuntaa. Ja nyt Ehtoo ilahdutti meitä äärimmäisen rasvaisella olemuksellaan. Ehtoo tarjoiltiin mustariisikrispin päällä, tykö karhunlaukkaa ja jauhettua mustaherukkaa. Ihana suupala lauantai iltaan, ihan kuin pekonisipsi. Kiitos, Ehtoo.

Seuraavana vuorossa tuoreena poimittua punajuurta, jota on keitetty yön yli vakuumissa. Maku on omassa suussani pyöristynyt ja toimii hienosti lautasella olevien villivadelmien, mustaherukan kanssa. Salaattimaisuutta annokseen tuo punajuuren ja mustaherukan lehdet. Etenkin paahdetun mustaherukan koostumus oli yllättävä ja kiitollisuutta herättävä. Annos nosti nälkämme uudelle tasolle ja miten voi pieni sielu ollakin iloinen, kun pöytään tuodaan lämmintä leipää ja vaahdotettua voita. Minä en hiilareita pelkää, joten leipää naamaan. Nam.

Laseihin luomua, Les Moyens du Bord 2015. Suussa paksuntuntuinen, loppuaan kohden happamampi ja hedelmäisempi. Toimii takuulla yhteen eteemme kannetun lohen kanssa. Tenon lohta, samettikukkaa, härkäpavun lehteä, majoa, paahdettua kurkkua ja hernettä. Häiritsevän ihana annos. Pehmeä, maut erottuvat uskomattoman hienosti ja suuhun jää kevyt alkukesän herneinen jälkimaku. Lohta upeimmillaan.

Pitänee mennä johonkin sanavarastokurssille, koska myös seuraavaa annos ansaitsee sanan "pehmeä" ja "ihana". Paahdettua auringonkukan lehteä, kermaa, kesäkurpitsaa, härkäpapua ja auringonkukansiemenistä tehty ns. risotto. Kasvisruokaa taivaasta. Tällaista soisi olevan lounasravintolan buffetissakin, mutta ei.

Seuraava juoma onkin jännempi. Vin de Naranja Three Barrel Projectilta, punaviinihenkistä valkkaria Ranskasta kolmen suomalaisen kaveruksen tuottamana. Jännä kombo jo lähtökohtaisesti. Itse viini on punertava ja samea, bukee voimakas. Ei pelkkään tinttaukseen, vaatii seurakseen lautasella jotain suolaista. Lautaselle tuotiin tällä kertaa siiklisipsejä, sipulituhkaa, puolukkaa, sipulia ja kuivattua poron sydäntä. Annos jäi vähän terättömäksi, turhan paljon perunaa, liian vähän happoa, ja aivan liian vähän sydäntä. Lisää lihaa. Annos jätti myös viinin turhan irralliseksi.

Näytelmäkirjallisuudessa ennen räjähdystä kuuluu olla suvantovaihe; lasketaan edellinen peruna-poro-annos tällaiseksi, koska seuraavaksi eteemme kannettiin juonenkäänne. Juureksia ja sieniä. Sopivasti syksyn tulosta muistuttava annos. Korianterinkukkaa, palsternakkaa, mustatorvisientä, kanttarellia, persiljapyrettä, porkkanan lehtiä, retikkaa ja mustajuurta kukaties. Annos muutti viinin hullun ihastuttavaksi, kaikki eri tekstuurit ja maut erottuivat. Todella todella todella todella hyvä.

Veikkasimme, että seuraavaksi eteemme kannetaan lihaa. Tämä huisin päättelyn tein lasiin kaadetusta  Domaine Saladinin Haut Brissan luomupunkusta. Ja kylläpä vain, eteemme aseteltiin grillattua lammasta Ahvenanmaalta. Mukana kuvioissa myös kukkakaalia kahdella tapaa, höyrytettyä ja karamellisoitua, grillattua tomaattilientä sekä kaalia. Kaali oli todella suolaista, ehkä välillä jopa liian, lammas oli äärimmäisen maukasta. Facebook-peukku annokselle. Lampaan jälkeen välijuuston vuoro: Vanhaa Väinöä. Neljä kuukautta kypsytettyä lehmänmaitojuustoa, luumuhilloa ja näkkäriä. Kelpo juusto, ei yllätyksiä kumpaankaan suuntaan.

Klenserinä punaherukkasorbet ja ruusunmarjapensaan ruusunkukkaa.  Syntymäpäiväsankari liikuttui jo tässä vaiheessa iltaa kun ruusunmarjan voimakas aromi toi mieleen lapsuuden kotipihan jättimäisten ruusupensaiden tuoksun. Kuinka jokin voi maistua juuri siltä miltä se tuoksuu. Tuomitsimme annoksen liian hyväksi. Grrr. Olisitte säästäneet jälkkäriksi. Mutta ei huolta. Ensimmäinen jälkkäri ei hävinnyt sorbetille, vaikka niin pelkäsimme. Vehnäjauhoton keksi (kaikille wannabe-keliaakikoille), raparperin vihreästä osasta tehty hilloke ja punaisesta valmistettu sorbet, keitettyä tomaattia ja itsetehtyä valkosuklaata. Jälkiruoka oli mahtava ja Sasun kuvaus annoksen rakentamisesta lisäsi fiilistä! Viini oli yksi parhaimmista. Turhan usein jälkiruokaviinit ovat parhaimmillaankin sivuosumia, mutta ei tällä kertaa. 2006 Alsacen rieslingiä Christian Binneriltä. Täydellinen valinta.

Viimeisenä annoksena mustikkaa ja mäntyä. Annoksen suolaisuus oli loistava ja ilman suolaisuutta olisi annos ollut tylsä. Olisimme ehkä suutuntuman takia lisänneet jonkun krumblen mukaan, mutta kelpo lopetus illalle.

Kiitos C&S. Erityismaininta Sasulle. Mies jaksoi fiilistellä ja selostaa meille valmistusmetodeja ja oli niin kultainen kuin ravintoloitsija vain voi olla! Chef & Sommelierin palvelu ansaitsee kokonaisuutena suuuuuuuuren plussan. Ihmisten iloisuus, maanläheisyys ja rakkaus lajia kohtaan paistoi läpi joka hetki. Lasku (252 euroa) oli yhtä herkullisen pieni kuin kahvin kanssa pöytään tuotu keksi. Hinta-laatusuhteeltaan Helsingin parasta antia.

Pitkissä menuissa on sellainen puoli, että tuppaa tulemaan vähän humalaan. Niin tälläkin kertaa kävi, mutta se saattoi olla jopa tavoiteltua näin synttäreinä. Ja turha sitä hyvää nousua hukkaamaan. Iltamme jatkui toisenlaisen kulinarismin kehtoon: mummotunneliin, mummikseen, mummo-outlettiin. Kiitos ja anteeksi kaikille karaoke-esityksemme nähneille.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8,5
Palvelu 10
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Kerrankin luomua, joka ei ole tylsää
+ Palvelu kaikilta osin
+ Viinit teeman mukaisesti luomua, mutta ei alleviivattuna
- Vaikea saada pöytää, enkä ihmettele

Mikä: Chef & Sommelier, lähiluomua suurella sydämellä Eirassa

chefetsommelier.fi

White Guide Nordic 2017 julki - uusi ykkönen Suomeen

White Guide, Michelinin haastaja Pohjoismaissa, julkaisi vuosittaisen kirjansa tänään. Mitä huomioitavaa? Suomen listaykköseksi nousi Ask, joka nousi myös Pohjoismaisen rankingin sijalle 29. Onnittelut Filipille ja Lindalle! Köpiksen kuuluisuus Noma, joka sulkee vuodenvaihteessa, ei kelvannut listalle sulkeutumisensa takia. Sama tilanne Tukholman Frantzénilla.


White Guide pisteyttää ravintolat ruoan (pisteitä 0–40), palvelun (0–20), juomien (0–20) ja miljöön (0–20) mukaan. Näistä ruoka on määräävin rankingin osalta, muut osa-alueet ovat rankingin osalta lisätietoa. Suomalaiset raflat eivät ihan kärkikahinoihin päässeet ja top30:ssa on huomattava määrä kööpenhaminalaisia ravintoloita, yhteensä seitsemän piesten Tukholman yhdellä. Ihan kaikkea en White Guidesta ymmärrä; mm. Virosta löytyy listauksessa kaksi ravintolaa, jotka pisteiden valossa kuuluisivat kolmenkymmenen joukkoon, mutta eivät siellä ole.

Suomen listauksessa mukana runsaslukuisesti uusia ravintoloita ja omasta mielestäni myös totaalisia huteja (kuka hullu suostuu käymään The Cockissa!). Nooh. Listauksista voi aina olla montaa mieltä.

Suomen Top 10 on hyvin tuttua luettavaa ja Kaskista lukuunottamatta Helsingistä:
1. Ask
2. Chef & Sommelier
3. Olo
4. Kaskis
5. Finnjävel
6. Demo
7. Grön
8. Lyon
9. Savoy
10. Nokka

Listauksen voit katsoa vaikkapa -->täältä<--.

Allard - Ylihintainen bistro ducasselaisittain

Mitä muuta sitä ihminen Pariisissa maanantaina tekisi ellei söisi! Lounaalla olimme aterioineet ja juoneet itsemme raukeiksi Alain Ducassen Jules Vernessä, illalliseksi olin valikoinut piirun verran matalalentoisemman paikan: bistron.

Tiedetään, tiedetään. Tämän blogin pitäisi olla fine diningia ja tähtiä - ja se onkin. Tämäkään paikka ei tavallaan ole poikkeus, koska Pariisin St Germain-des-Préssä sijaitseva Allard ei ole mikä tahansa bistro. Paikka on osa Alain Ducassen imperiumia. Joten 2/2 Ducassea maanantaihin. Röyh.

Jos Vernestä oli upeimmat näkymät, mitä ravintolasta voi olla, Allardissa ei näy mitään. Ravintolaan laskeudutaan pari askelta jalkakäytävän alapuolelle. Ikkunoista näkyy vastapäiset talot ja koska olemme katutason alla, ei ikkunoidenkaan koko päätä huimaa. Katto on paikassa matalalla ja sisustus on, noh, bistromainen - kaikenlaista hassua taulua seinällä ja muuta maalaismaista.

Pitkiä menuja ei ole saatavilla, joten listalta valikoitu minulle alkuun etanat ja Tiinalle endiivisalaatti pekonilla, pääruoaksi sammakonkoipia. Agenda koko ravintolavalinnalle oli sammakonkoivet! Te, jotka ette ole niitä syöneet, syökää. Melkein yhtä hyviä kuin McNuggets.

Etanat olivat hyviä, mutta ihan turhan kuumia. Peruskamaa, jos sanoisin. Endiivisalaatti oli hyvä, mutta tylsä. Kiitokset pekonista, annoksen ainut osa, joka toi hauskuutta peliin. Sammakonreidet olivat ihan jees, niiden kanssa tarjottu riisi tavanomaista parempaa. Illan suurin pettymys kuitenkin olivat ne sammakonreidet - rimamme niiden osalta oli aivan liian korkealla. Reisien kuuluu olla hyvin fritattu ja pikkuisen rapsakoita pinnalta. Nyt niistä oli koitettu tehdä piirun verran terveellisempiä ja sehän ei käy laatuun! (Side note: viimeksi loistavia sammakonreisiä maisteltiin missäpä muuallakaan kuin Ranskan Nizzassa, hauskassa sammakkoravintola Le Frogissa. Se todistaa, että tämä ruoka ei ole pelkän valkopöytäliinaskenen yksinoikeus.) Juomaksi valitsimme Fronholzin rieslingiä (2014) Alsacesta. Ei huono, mutta eipä mitään spessuakaan.

Mahat tulivat täyteen, kuten pitikin. Paikka jätti kuitenkin vähän kylmäksi. Miksi? Siksi koska, jos mesta on Ducassen ja kaverin nimeä viljellään vielä paikanpäälläkin useampaan kertaan, niin silloin on odotusarvo korkealla. Odotusarvoa ei tiputa se, että ovesta astuttaessa ensimmäisenä näkyy avokeittiö, jossa on muutama tykkiryhmällinen kokkeja. Nyt mesta oli juuri sitä miltä se näyttikin, bistro. Kaupungissa on vähintään yhtä hyviä satoja kappaleita ja niissä paikoissa ei tarvitse pikaisesta illallisesta maksaa 245 euroa kahdelta hengeltä. Niissä selviää alle satasella, helposti!

Koska kyseessä ei ole haute cuisine -paikka, jätän nyt suuremmat arvostelut tekemättä. Tiivistetään peli tähän: perus bistro, jossa Ducassen nimi kolminkertaistaa hinnat.

www.restaurant-allard.fr/en

Karu Izakaya - Himmeän laadukasta aasialaista

Totutusta poiketen tämä teksti ei käsittele fine dining -ravintolaa, vaan asteen maanläheisempää ravintolaa, jossa syömämme ruoka oli parasta aasialaista, jota olemme maistaneet. Kuvia ei ole, koska emme kuvitelleet tekevämme juttua tästä illasta.

Paikka on Karu Izakaya. Noin 20 asiakaspaikan izakaya-ravintola Turun keskustassa. Emme edes katsoneet listaa, tilasimme pisimmän menun juomineen.

Whiskey sourit alle ja ensimmäiseksi murkinaksi hawailaishenkinen tonnikalapoke lentokalan mädillä. Parasta tonnikalaa koskaan. Annos oli runsas ja harmoninen ja raaka-aineiden kunnioitus japanilaisella tasolla.

Chablis pöytään ja kiinalaisravintoloista tutulla tavalla neljä pientä ruoka-annosta. Paitsi että annokset eivät olleet liian pieniä. Lämminsavulohipullia, wakame-salaatti, taskurapu-bun ja tiikerirapua majoneesin kanssa. Itse rakastuin buneihin, joissa ei ole yhtään vitamiineja pilaamassa makua: rasvaa, rapua ja pehmeää leipää ja pientä potkua majoneesista. Kaikki neljä ruokalajia olivat hyvin maukkaita.

Seuraavaksi punaviinit laseihin ja pöytään miniribsit, kaalimunakas-henkinen paistos (tai miksi sitä nyt kutsuisi) ja kimchi. Näistä viimeisessä oli upea potku. Ribsien liha luisui pois luilta ajatuksen voimalla ja teriyaki täydensi elämystä. Kaalimunakas oli i-so. Näiden jälkeen suurin nälkä alkoi olla jo taitettu, mutta matka jatkui.

Sushit. Kahdelle hengelle vähintään riittävä setti nigireitä (ainakin tonnikala, makrilli, rapu, lohi ja siika) ja sashimia (ainakin samat raaka-aineet kuin nigireissä lisättynä marmorifileellä). Jos aikaisemmissa annoksissa oli pientä hulluttelua mukana, nyt oltiin perusteiden äärellä. Ei kikkailua, vaan täydellisiä raaka-aineita ja oikein keittyä sushiriisiä.

Jälkiruoan kyytipojaksi raikasta umeshu-viiniä, johon Tiina rakastui. Lautaselle tuli illan ainut sivuaskel pois Aasiasta: omenastruudeli. Hämmentävää. Mitä se tässä vadilla tekee?  Kysyimme. Kuulemma japanilaisessa keittiössä on niin onnettomat jälkiruoat, että pakko hakea inspiraatiota muualta. Hyväksytään, ei ainakaan tullut jälkiruoaksi niitä makeita riisipalluroita. Struudelin kaverina tarjottiin riisiviiniä, lakritsia ja pitaia-hedelmää sisältävä vaahto.

Matkan päälle vielä pikkuisen sakea ja kahvia, niin ilta oli taputeltu. Palvelu oli meidät henkilökohtaisesti huomioivaa ja letkeän rentoa. Hintaa ilalle tuli n. 190 euroa. Ei paha, todellakaan. Ruoan laadun perusteella Karu ansaitsisi maininnan punakantisessa kirjassa tai vähintään White Guidessa, tasalaatuisuuteen emme pysty yhden kerran perusteella ottamaan kantaa. Lämmin suosittelu paikalle.

Raadin arvio:
Ruoka 9-
Juoma 8
Palvelu 9
Kokonaisuus 8,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta
+ Huomioiva palvelu

Mikä: Karu Izakaya, aasialainen ravintola Turun ytimessä

ravintolakaru.fi

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.

Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.

Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.

Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.

Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.

Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.

Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.

Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 

Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com

L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon - Tähtimestarin ruokabaari

Joël Robuchon. Anybody? Joël on maailman eniten Michelin-tähtiä kerännyt keittiömestari. Miehellä on tällä hetkellä 25 tähteä, Ducassella oli parhaimmillaan 21 ja Ramsaylla (joka on muuten Robuchonin oppipoika) 7. 71-vuotias Robuchon on molekyyligastronomian pioneereja, joskin nykyinen kokkaus on perinteisempää laatua. Ja tätä ihan vain pikkiriikkisen perinteisempää laatua me päätimme Pariisissa testata maailman 80:ksi parhaimmaksi rankatussa ravintolassa.

L'Atelier de Joël Robuchonit on sisustettu sushibaariksi. Kyllä, baariksi. Vastaavan nimisiä ravintoloita on Pariisin lisäksi muistaakseni kahdeksassa muussa kaupungissa ja lähes kaikilla ravintoloilla on tähti tai pari. Saint-Germain-des-Pres:n ravintolassa on arviolta noin  80 asiakaspaikkaa, joista noin puolet tiskillä, josta avautuu näkymä keittiön puolelle. Me saimme paikan tiskin päästä ja pääsimmekin ihmettelemään pajan toimintaa lähietäisyydeltä.

Listan pisin setti oli tällä kertaa 10 ruokalajin discovery-menu. 10 ruokalajia sisältäen amusen, mikä on hyvin outoa. Tutuksi tulleeseen ranskalaiseen tyyliin mitään viiniparituksia ei löytynyt, joten päädyimme valitsemaan yhden juoman, jolla aiomme selvitä jälkiruokiin asti. Juran valkoviiniä, Domaine de la Pinte 2011 Arbois Savagnin. Viini oli mukavan hapokasta, rikasta, kevyesti siiderimäistä ja juuri oikeassa lämpötilassa.

Nälkää oltiin kasvatettu koko päivä pitkällä kävelylenkillä ympäri Pariisin keskustan, joten tänne sitä ruokaa! Amuseksi Le Meloni. Härkäcarpaccio paprikakermalla ja melonigeelillä. Ilmiselvä moderni väännös klassikosta: melón con jamón - melonia kinkulla. Todella maukas annos kahdella makealla komponentilla ja suolaisella kinkulla. Hyvä. Jotain paikan toiminnan loppuunsaakka miettimisestä kertoo se, että näimme kahdesti amusen aikana, kun koko henkilökunta laulaa asiakkaalle Paljon Onnea ja tuo jälkkärin kynttilällä. Onneksi nämä olivat myös illan ainoat kerrat.

Matka jatkukoon. Vielä on nälkä. Le Gazpacho. Jumalainen gazpacho oliivisipseillä, sinappivaahdolla, krutongeilla ja basilikalla. Oliiviöljyn, balsamicon ja basilikan maut tulevat ihanasti läpi, jääkylmä sinappi tuo kontrastia annokseen. Upea annos, illan parhaimpia. Hyvin espanjalaishenkinen aloitus menulla. Seuraavaksi Le Rapu savuisessa kulhossa. Rapua, bordeauxlaista kaviaaria, tomaattivesigeeliä ja avokadokastike. Hovimme kehotti syömään kaikkea lusikallisessa, mutta älä sinä tee niin. Avokadokastike on maustettu chilillä ja peittää alleen kaiken muun. Erikseen syötynä annos on maukkaampi, mutta kovin hatara. Kaikki maistui hyvältä, mutta annos itsessään ei ollut tasapainoinen.

Robuchon on onnistunut loitsimaan keittiössään yhden kaikkien aikojen parhaista krapularuoista: Le Muna. Uppomuna, pannussa paistettua pekonia, paahdettua sipulia, timjamia ja carbonarakermaa tarjoiltuna cocktail-lasista. Syntisen hyvänmakuinen annos. Voisi kuvitella syövänsä pastaa, kun carbonara maistuu suussa. Kaikki luettelemani maut erottuvat. Sunnuntaiaamupäivällä tätä pitäisi kaataa tetrasta mukiin ja lämmittää mikrossa. Maailma olisi valmis.

Le Ankanmaksa. Miksei hanhenmaksa? Jälleen kerran liian onnistunut annos. Tätä pitäisi saada maksalaatikollinen, ilman rusinoita. Kuumaa paistettua ankanmaksaa, hibiscus-kastiketta, kirsikkaa ja omenaa. Tämän täydellisyyden jälkeen siirrymme pikkuisen turhemmalle rintamalle. Le Kana. Kananrintaa, hibiscuksesta infusoitu liemi, inkivääriä ja seesamia. Annos jätti meidät aikalailla kylmäksi. Ilotulituksen jälkeen lautaselle tuli ihan perus kana. Buu. Nooh. Luotetaan, että tästä vielä noustaan.

Ja noustiinhan sieltä. Pikkuisen viiniä odotellessa ja eteen tuodaan Le Kala. Pietarinkalaa, avokadoa, korianteria, shalottia, jota maustettu tomaatin hapoilla. Sipuli ja tomaatin hapot toimivat uskomattoman hienosti. Kalan tekstuuri oli täydellinen ja pippuri kalan päällä oli hieno. Lautasetkin olivat vimosen päälle lämpöiset. Hieno kala-annos. Berceauxin jälkeen iihhanaa, kun joku tarjoilee meille kalan oikein.

Menussa piti Le Pääruoka valita kolmesta vaihtoehdosta ja me päädyimme Le Viiriäiseen. Foie gras:lla täytettyä hunajassa kypsennettyä viiriäistä, valkoista polentamuusia, mustatryffeliä, anista ja rakuunaa. Maksa oli lumoavaa, lintu itsessään vallan toimivaa ja se voinen muusi, se oli kotoisan epäterveellisen makuista. Kelvokas annos, mutta ah kuten niin usein, se menun kulminaatioliharuoka on ihan pikkiriikkisen vaisu. Tryffeli annoksessa tuntui ihan hitusen liioitellulta, ihan kuin se olisi pitänyt saada ujutettua menuun tavalla tai toisella. Tryffeli, se upea musta kulta, on syntisen ihanaa, mutta tähän annokseen se ei tuonut lisäarvoa makujen tai tekstuurin osalta. Siirtykäämme siis jälkiruokiin.

Pettymyksekseni juustoja ei tullut. Iso buu. Tiina näki vilauksen juustolautasesta naapuriseurueesta mutta jostain syystä meille ei niitä edes tarjottu. Jälkkärit käynnistetään Le Marengilla, joka esiteltiin meille kahdesti. Joku hikka palvelussa.  Pavlova-henkinen marenki vaaleanpunaisen praliinin päällä, vadelmanektaria ja litsisorbettia. Molemmat meistä tuomitsivat annoksen mitäänsanomattomaksi sanoilla tylsä ja perus. Marenki oli liian tahmeaa, no, ainakin tuoretta. Mutta sitten Le Suklaa. Jäisiä araguanisuklaan hileitä sorbetmaisesti koostettuna, kermainen suklaaganache, Oreo crumble, vattu- ja persikkamelba. Tiina itki onnesta annoksen edessä ja kyllähän minäkin tästä ihan pidin, mutta kun ei ole jälkiruokamanialla siunattu niin ei vain ole. Tiina sen sijaan hehkutti annoksen moniulotteisuutta: kylmää, kuumaa, samettista, crumblea, kevyttä, tuhtia, vaaleaa ja tummaa - kaikki samassa suullisessa täydessä harmoniassa toisiaan täydentäen. "Näin suklaa-annos kuuluisi tehdä." Eiköhän tuo riitä kehuksi.

Ja siinäpä se ilta sitten oli. Homma loppui jotenkin kuin seinään. Olimme taas baarin viimeiset. Meitä ei kummemmin huomioitu, katselimme kun väki puunasi keittiötä. Illan isoin miinus tuleekin draamankaaren puuttumisesta ja tietystä rutiininomaisuudesta. Tasalaatuisuus ja rutiini toki tuovat tähtiä, mutta jossakin pitäisi näkyä ja tuntua kohtaaminen ihmisenä ja tietty persoona (lukekaa pian julkaistava juttumme Chef et Sommelierin keikasta). Annokset yksinään olivat toki hyviä, loistavia toisinaan, mutta kokonaisuus ei tuntunut kokonaisuudelta. Ja tyly loppu alleviivasi tätä entisestään.

Keittiön yli-innokkaan pastamestarin ja muiden turistien tuijottelusta sai maksaa 518 euroa, joka on aikalailla mitä odottaa kaksitähtiseltä paikalta Pariisissa.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8 (viinilista toki oli hirrrrmuisen kattava)
Palvelu 7
Kokonaisuus 8

Mikä: L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon, maailman eniten tähtiä saavuttaneen keittiömestarin kaksitähtinen ravintola

atelier-robuchon-saint-germain.com/en/

Les Berceaux - Tuskaisen kamala tähtiravintolakokemus Champagnessa

Kesä ja loma! Fiinimpi syöminen on pikkuisen jäänyt tauolle kaiken grilliruoan ja hapansilakkatölkkien vyöryessä pöytään. Kotoisen Suomen sinileväiset järvet saivat heinäkuussa jäädä taakse ja suuntasimme Ranskaan. Ylläripylläri.

Épernay on Champagnen alueen the shampanjakaupunki. Kylän raitilla ja ympäristössä on shampanjataloja vaikka kuinka ja juoma ei maksa juuri mitään! Kuplaisen päkäilyn päälle on tarpeen syödä hyvin. Épernaysta tai lähiympäristöstä löytyy tähtiravintoloita kolme kappaletta ja illallispaikaksemme valikoitui Les Berceaux. Puuterilla punottava nenä piiloon, tukka ojennukseen ja syömään.

Aikakone! Ihan kuin olisi astunut Rosellaan 80-luvulla. Sisustus on suoraan sanottuna kaamea. Kokolattiamatto, joka on nähnyt kaikki risteilijöiden eritteet. Kissanoksennusverhot, jotka on lainattu Cumulus-hotellista. Rantasipin pakkohuutokaupasta hankitut kalusteet. Ja se astiasta. Villeroy & Bochin tunkkaisella keltaisella reunuksella koristellut lautaset. Joka paikka on punaista, tai keltaista tai jotain niiden väliltä. Valokin on kellertävää. Yök.

Micheliniä on usein kritisoitu siitä, että standardi tähden saamiseksi on alempi Ranskassa. Näin on. Les Berceaux on palkittu yhdellä tähdellä ja kokemuksemme mukaan paremman kokemuksen saa mistä tahansa keskinkertaisesta bonuskorttipaikasta Suomesta. Eli koittakaapa kestää, meillä oli vaikeaa.

Illalliseksi valikoitu menu, joka tällä kertaa pitää sisällään 4 ruokalajia ja asiaankuuluvat amuset. Pidempää ei ollut saatavilla. Menuun valittiin omilta listoiltaan alku-, kala-, liha- ja jälkiruoka. Ensimmäisenä pöytään kannettiin filotaikinan päälle kasattu tapenade-tomaatti-oliivi-kakkunen. Maultaan ei mitenkään huono, muttei tajuntaa räjäyttäväkään. Amuset tavanomaisesti jättävät odottamaan illalta paljon, mutta ensimmäiseksi amuseksi annos oli totaalisen kunnianhimoton. Väitän, että parempia naposteltavia tehdään yläasteiden kotitalousluokissa.

Seuraavana amusena pääsimmekin jo syvemmälle ranskalaisen keittiön puolelle: aladobia, vesikrassivaahtoa ja keksikrumblea. Tekstuuri kohdallaan, ei mitenkään liian raffi tai sileä hyytelö, vaahto toi sopivasti happoa ja rasvaa annokseen. Hetken aikaa ehdimme jo innostua, että illasta tulee tosi hyvä. Ei. Ei tullut.

Alkuruoka. Minulle parsa-kanttarelli-risotto. Risoton koostumus on täydellinen, mutta annoksesta huokuu tylsyys. Ei mitään tvistiä mihinkään suuntaan. Olisivat nyt edes laittaneet tryffeliä mukaan. Tiinan annos näyttää paljon kiinnostavammalta: cazpachoa, kurkkusorbettia, ilmakuivattua kinkkua (Espanjasta!), keksi ja tomaattia. Maultaan ihan kohtalainen annos, mutta vähäeleisempi olisi riittänyt. Annokseen laitettu keksi oli täysin turha ja jopa liikaa lautasella.

Kala-annokset. Pietarinkalaa mulle ja kampelaa Tiinalla. Annokset teoriassa ihan nättejä, mutta kaikkialle tunkeutuva keltainen väri ja valo eivät antaneet oikeutta annoksille. Laadukkaat raaka-aineet oli onnistuttu tuhlaamaan täysin. Kummassakaan annoksessa ei ollut yhtään happoa, Tiinalla joku burgerkingmäinen sipulirengas. Ärfh. Turhautuminen. Suomi on täynnä ravintoloita, joissa osataan tehdä kalat kymmeniä kertoja paremmin!

Liha. Illan paras annos saapui pöytään. Molemmat olimme valikoineet listalta liharuoaksi ankan. Ankan kolmella tapaa: rintafilettä, maksaa ja haketta. Jokaisen osasen kypsyys oli täydellinen. Mukana annoksessa oli sipulia ja perunakakkunen. Ja taas joku keksi. Annos oli i-s-o. Todella iso! Hyvin ranskalaista, mutta ei niinkään fine dine kuin maalaishenkinen. Ankkaähkyn jälkeen oli pakko pitää pieni tauko syömisestä ja ihmetellä mihin oikein olimme tulleet.

Tarjoilijoilla on päällänsä kaksiriviset puvut. Pukujen leikkaus viittaisi 80-lukuun, kuten myös 45 minuutin loopissa pyörivä taustamusaträkki. Kuten myös tähän asti nauttimamme annokset. Vahvistamme mielipiteemme aikakoneesta ja jatkamme juustoihin. En ymmärrä miksi keskellä Ranskaa juustovadilla on puolet juustoista italialaisia! En vaan ymmärrä. Muuten aika perus juustovati. Suumme puhdistimme rahkaisalla ruusunmarjakompotilla ja taas jollakin turhanpäiväisellä keksillä.

Jälkkäreitä tuotiin pöytään rekkalastillinen. Toinen toistaan retrohenkisempiä. Suklaata oli monella monella tapaa. Oli kirsikkaa. Oli moussea. Oli mustaherukkasorbettia. Oli outo lautanen. Oli joku kakkunen. Oli pähkinää. Oli ihan turhaa pitkittää tätä tuskaa! Jopa Tiina, jolle jälkiruoat ovat intohimo, totesi "Kantaisivat nyt vaan pois nämä".

Laskun ja kahvin kanssa pöytään tuotiin petit foursit. Peruskivat. Hintaa tuli 260 euroa. Ei nyt ihan mahdoton hinta tähtiraflaan, mutta samalla rahalla söisi paremmin vaikka missä! Viinin, premier cru chablis, hinta oli 62 euroa ja oli illan onnistunein osa. Alkudrinksuksi joimme monacot (googlaa, jos et tiedä) - jota repeilimme myöhemmin. Monacoista suuret kiitokset VR-Yhtymän Ranska-spesialistille. Ravintolaväen palvelua ei voi kiittää: pompöösiä, kaukaista ja vanhanaikaista.

Parin kolmen tunnin jälkeen totesimme, että piina on ohi ja juoksimme pakoon. Älä mene lähellekään ellet ole Jyrki Sukulan tuotantoyhtiön scoutti.

Raadin arvio:
Ruoka 6-
Juoma 8+ (viinilista oli vaikuttava!)
Palvelu 7
Kokonaisuus 5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Raaka-aineet
+ Viinilista oli todella kattava
- Niin vanhanaikaista kuin vain voi olla
- Mielikuvitukseton ja mauton ruoka
- Sisustus!

Mikä: Les Berceaux, tähdellä palkittu ravintola Épernayssa

www.lesberceaux.com (lausutaan Perseestä)