Chef & Sommelier - Syntymäpäivähuumaa ja huumaavaa luomua

Tiinan syntymäpäivä. Ei tällaista päivää ihan sika-nautasäilykkeen ja kolme päivää vanhan Seiskan kanssa viitsi viettää, joten jotakin on keksittävä. Chef & Sommelier on ollut minulle kuin valkoinen valas. Aina, kun minulle on tullut fiilis, että nyt sinne, se on ollut täynnä. Aina. Ja sama kohtalo oli jälleen uhkana, mutta kiitokset C&S:lle, että pystyitte venymään tänä kesäisenä, vaikkakin sateisena, lauantai iltana. Onnistuin saamaan pöydän täyteen ravintolaan, jahka joku vaan saisi aterioitua ja lähtisi ulos. Tapoimme aikaa lempiharrastuksemme parissa; joimme whiskey soureita 100 Dogsissa, kun sain puhelinsoiton: pöytä vapautuisi pian. Kello oli noin 2140, joten ilta tulisi venymään pitkäksi.

Taksi alle ja Eiraan Huvilakadulle. Sisään astuttuamme meidät ohjattiin lähes täydessä tuvassa pöytään ikkunan lähelle. Ravintola on pieni, arviolta 20 asiakaspaikkaa. Sisustus on niukka mutta tyylikäs ja kivana lisänä ikkunalaudalla oli läjä ravintola-aiheisia kirjoja. Turha sitä menua lueskella, kun voi selailla massiivisen kokoista kirjaa Alineasta ja kun kuitenkin olin etukäteen ilmoittanut, että otamme pisimmän mahdollisen (7 ruokalajia) setin juomineen.

Chef & Sommelier on lähiluomunordis-sektoriin osuva ravintola. Ravintola on perustettu (muistaakseni) 2011 ja se sai rengasfirman tähden 2014, jonka on onnistunut siitä lähtien säilyttämään. Ravintolaa luotsaavat Sasu Laukkonen aka. Chef ja Johan Borgar, gangsterinimeltään Sommelier. Iloksemme herrat olivat töissä myös tänä synttärilauantaina. Lähiluomulakto-ovofennovegaani -genre ei yleensä saa minua hihkumaan odotuksesta, koska turhan moni kyseiseen genreen itsensä määrittelevä rafla on vaan tylsä. En suostu uskomaan, että se on raaka-aineista kiinni. Ehkäpä fokus on vaan enemmän vaan siinä, ettei nyhdetty kaura ole tuotettu 30 kilometriä kauempaa kuin siinä, että kokemus olis whooooaaaa. C&S:stä olin kuullut paljon hyvää, odotukset olivat korkealla.

Lasiin alkuviini-henkistä kuplivaa Luoteis-Ranskasta, Domaine Plageoles Mauzac Nature. Kivan kevyttä ja jokin tässä saa uumoilemaan huomista krapulaa. Hih. Tulisikohan pian ruokaa. Tuli! Niin syvän punainen naudan ulkofileen pala, ettei paremmasta väliä. Ehtoo-nimisen lapinlehmän ulkofilettä, tarkemmin. Tämä eläin oli saanut osakseen rakkautta, ruokaa ja liikuntaa. Ja nyt Ehtoo ilahdutti meitä äärimmäisen rasvaisella olemuksellaan. Ehtoo tarjoiltiin mustariisikrispin päällä, tykö karhunlaukkaa ja jauhettua mustaherukkaa. Ihana suupala lauantai iltaan, ihan kuin pekonisipsi. Kiitos, Ehtoo.

Seuraavana vuorossa tuoreena poimittua punajuurta, jota on keitetty yön yli vakuumissa. Maku on omassa suussani pyöristynyt ja toimii hienosti lautasella olevien villivadelmien, mustaherukan kanssa. Salaattimaisuutta annokseen tuo punajuuren ja mustaherukan lehdet. Etenkin paahdetun mustaherukan koostumus oli yllättävä ja kiitollisuutta herättävä. Annos nosti nälkämme uudelle tasolle ja miten voi pieni sielu ollakin iloinen, kun pöytään tuodaan lämmintä leipää ja vaahdotettua voita. Minä en hiilareita pelkää, joten leipää naamaan. Nam.

Laseihin luomua, Les Moyens du Bord 2015. Suussa paksuntuntuinen, loppuaan kohden happamampi ja hedelmäisempi. Toimii takuulla yhteen eteemme kannetun lohen kanssa. Tenon lohta, samettikukkaa, härkäpavun lehteä, majoa, paahdettua kurkkua ja hernettä. Häiritsevän ihana annos. Pehmeä, maut erottuvat uskomattoman hienosti ja suuhun jää kevyt alkukesän herneinen jälkimaku. Lohta upeimmillaan.

Pitänee mennä johonkin sanavarastokurssille, koska myös seuraavaa annos ansaitsee sanan "pehmeä" ja "ihana". Paahdettua auringonkukan lehteä, kermaa, kesäkurpitsaa, härkäpapua ja auringonkukansiemenistä tehty ns. risotto. Kasvisruokaa taivaasta. Tällaista soisi olevan lounasravintolan buffetissakin, mutta ei.

Seuraava juoma onkin jännempi. Vin de Naranja Three Barrel Projectilta, punaviinihenkistä valkkaria Ranskasta kolmen suomalaisen kaveruksen tuottamana. Jännä kombo jo lähtökohtaisesti. Itse viini on punertava ja samea, bukee voimakas. Ei pelkkään tinttaukseen, vaatii seurakseen lautasella jotain suolaista. Lautaselle tuotiin tällä kertaa siiklisipsejä, sipulituhkaa, puolukkaa, sipulia ja kuivattua poron sydäntä. Annos jäi vähän terättömäksi, turhan paljon perunaa, liian vähän happoa, ja aivan liian vähän sydäntä. Lisää lihaa. Annos jätti myös viinin turhan irralliseksi.

Näytelmäkirjallisuudessa ennen räjähdystä kuuluu olla suvantovaihe; lasketaan edellinen peruna-poro-annos tällaiseksi, koska seuraavaksi eteemme kannettiin juonenkäänne. Juureksia ja sieniä. Sopivasti syksyn tulosta muistuttava annos. Korianterinkukkaa, palsternakkaa, mustatorvisientä, kanttarellia, persiljapyrettä, porkkanan lehtiä, retikkaa ja mustajuurta kukaties. Annos muutti viinin hullun ihastuttavaksi, kaikki eri tekstuurit ja maut erottuivat. Todella todella todella todella hyvä.

Veikkasimme, että seuraavaksi eteemme kannetaan lihaa. Tämä huisin päättelyn tein lasiin kaadetusta  Domaine Saladinin Haut Brissan luomupunkusta. Ja kylläpä vain, eteemme aseteltiin grillattua lammasta Ahvenanmaalta. Mukana kuvioissa myös kukkakaalia kahdella tapaa, höyrytettyä ja karamellisoitua, grillattua tomaattilientä sekä kaalia. Kaali oli todella suolaista, ehkä välillä jopa liian, lammas oli äärimmäisen maukasta. Facebook-peukku annokselle. Lampaan jälkeen välijuuston vuoro: Vanhaa Väinöä. Neljä kuukautta kypsytettyä lehmänmaitojuustoa, luumuhilloa ja näkkäriä. Kelpo juusto, ei yllätyksiä kumpaankaan suuntaan.

Klenserinä punaherukkasorbet ja ruusunmarjapensaan ruusunkukkaa.  Syntymäpäiväsankari liikuttui jo tässä vaiheessa iltaa kun ruusunmarjan voimakas aromi toi mieleen lapsuuden kotipihan jättimäisten ruusupensaiden tuoksun. Kuinka jokin voi maistua juuri siltä miltä se tuoksuu. Tuomitsimme annoksen liian hyväksi. Grrr. Olisitte säästäneet jälkkäriksi. Mutta ei huolta. Ensimmäinen jälkkäri ei hävinnyt sorbetille, vaikka niin pelkäsimme. Vehnäjauhoton keksi (kaikille wannabe-keliaakikoille), raparperin vihreästä osasta tehty hilloke ja punaisesta valmistettu sorbet, keitettyä tomaattia ja itsetehtyä valkosuklaata. Jälkiruoka oli mahtava ja Sasun kuvaus annoksen rakentamisesta lisäsi fiilistä! Viini oli yksi parhaimmista. Turhan usein jälkiruokaviinit ovat parhaimmillaankin sivuosumia, mutta ei tällä kertaa. 2006 Alsacen rieslingiä Christian Binneriltä. Täydellinen valinta.

Viimeisenä annoksena mustikkaa ja mäntyä. Annoksen suolaisuus oli loistava ja ilman suolaisuutta olisi annos ollut tylsä. Olisimme ehkä suutuntuman takia lisänneet jonkun krumblen mukaan, mutta kelpo lopetus illalle.

Kiitos C&S. Erityismaininta Sasulle. Mies jaksoi fiilistellä ja selostaa meille valmistusmetodeja ja oli niin kultainen kuin ravintoloitsija vain voi olla! Chef & Sommelierin palvelu ansaitsee kokonaisuutena suuuuuuuuren plussan. Ihmisten iloisuus, maanläheisyys ja rakkaus lajia kohtaan paistoi läpi joka hetki. Lasku (252 euroa) oli yhtä herkullisen pieni kuin kahvin kanssa pöytään tuotu keksi. Hinta-laatusuhteeltaan Helsingin parasta antia.

Pitkissä menuissa on sellainen puoli, että tuppaa tulemaan vähän humalaan. Niin tälläkin kertaa kävi, mutta se saattoi olla jopa tavoiteltua näin synttäreinä. Ja turha sitä hyvää nousua hukkaamaan. Iltamme jatkui toisenlaisen kulinarismin kehtoon: mummotunneliin, mummikseen, mummo-outlettiin. Kiitos ja anteeksi kaikille karaoke-esityksemme nähneille.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8,5
Palvelu 10
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Kerrankin luomua, joka ei ole tylsää
+ Palvelu kaikilta osin
+ Viinit teeman mukaisesti luomua, mutta ei alleviivattuna
- Vaikea saada pöytää, enkä ihmettele

Mikä: Chef & Sommelier, lähiluomua suurella sydämellä Eirassa

chefetsommelier.fi

Finnjävel - Ensi-iltajännitystä

Nyt on onnistuttu nostamaan hype ravintola-avajaisten ympärillä uuteen mittaluokkaan Suomessa. Finnjävel on edesmenneen G.W. Sundsmansin tiloihin 7.4 avattu fine dining -ravintola, jonka juju ainakin alkuvaiheessa on keskittyä suomalaiseen perinneruokaan ja luoda siitä hienoa. Ravintoloitsijoina toimivat mm. Murusta tunnettu Henri Alén ja Demon Tommi Tuominen. Ammattitaidosta ei pelin ainakaan pitäisi jäädä kiinni. 

Ravintolan perustamisen ympärille on luotu myös televisiosarja, joka alkaa pyörimään ruudussa huhtikuun loppupuolella. Tämä on varmasti omiaan lisäämään ravintolan kävijäkuntaa. Ainakin youtube-pätkän perusteella sarja vaikuttaa hauskalta.

Suihkun kautta niskaan taasen piirun verran parempaa vaatetta ja suunta Etelärantaan avajaisillan menua maistelemaan. Nälkä on massiivinen. Sisäänkäynti ravintolaan tapahtuu Havenin sisäpihan lasikuutiosta, josta löytyy myös avokeittiö, jossa puolijoukkueellinen miehiä pipertää muikkuja. Meidät otetaan sydämellisesti vastaan ravintolapäällikkö Maijan toimesta ja ohjataan ravintolasalin puolelle. Sisustus on pelkistetyn pohjoismaista ja Ateljé Sotamaan kaksikko on onnistunut suunnittelussaan hyvin. Etenkin pöytien valaistus on hauska: kuhunkin pöytään on tuotu oma valo, jonka päällä alussa oli pieni lasinen piru ja myöhemmin tämä vaihdettiin vähäeleiseksi valokepiksi. Sotamaa on myös suunnitellut aterimia, laseja yms. ravintolaan. Näissä turhan monessa on erikoisuudentavoittelu mennyt käytännöllisyyden edelle; esimerkiksi ylipitkät aterimet olivat vain vaikeat.

Salin tunnelma on tavanomaisuudesta poiketen äänekäs. Varsinkin yhden herraseurueen HIFK-huudot, peräpukamakeskustelut ja yleinen älämölö on hyvin poikkeuksellista suomalaisessa fine dining -paikassa. Muu väki onkin tavanomaisempaa ensi-iltakööriä: Helsingin ravintola-alan väkeä, johtajia, vauraanoloisia eläkeläisiä. Ja sitten me. Mutta ruokaan! Senhän takia ainakin me Finnjäveliin tulimme!

Päädyimme luonnollisesti pidempään 12 ruokalajin menuvaihtoehtoon viineineen. Ensimmäisenä amuse-bouchena Viilis tai siis viilis. Tiiäkste? Sellainen lasten makuun oleva viili. Päällä vähän kuivattua puolukkaa. Ei maistunut oikein miltäkään, vaikka kovin koitin ottaa iloa siitä, että viilin alkuperä löytyy talon omasta meijeristä. Shampanjana oli Foliage Brut. Kivan kevyt ja kuiva viini. Ilman kuplivaa viilis olisi jäänyt täysin turhaksi, mutta yhdessä toimivat jotenkin.

Seuraavana tervehdyksenä fermentoitua naurista, jonka sisällä suolattua hevosta (metukkaa!), kylmäsavulohta mummonkurkulla ja sinapinsiemenillä sekä savustettua muikkua. Kylmäsavulohi oli loistavaa, hyvä! Minä tykkäsin hummasta, Tiina ei. Muikku oli, noh, ei nyt pahaa, mutta kun jokaiselta torilta saa parempaa! Kolmantena amusena ohraperunarieskaa suoraan uunista. Päällä oli Juvalta vartavasten Jäveliä varten maltaalla syötetyn possun rasvaa. Rasvainen leipähän on aina hyvää, mutta ei tämäkään tarpeeksi wau. Kokonaisuudessaan amuset jättivät vähän valjun kuvan eivätkä saaneet odottamaan lisää.

Vihdoinkin, tosi toimiin ja menun kimppuun! Laseihimme kaadetaan Van Volxemin 2014 rieslingiä. Upea juoma. Raikas ja suoraviivainen rieslingmäinen maku, lantamainen tuoksu. Lautaselle muikun mätiä, jogurttia, paahdettua tillin siementä ja tillikastiketta sekä tattaripuffikeksi. Annos toimii mukavasti rieslingin kanssa. Varsinkin keksi oli hauska lisä annoksessa, vaikka muuten ehkä vähän varman päälle pelaamiselta annos tuntuukin.

Odottavan aika on pitkä! Ensimmäisen varsinaisen ja seuraavan ruokalajin välillä meni puolisen tuntia. Keittiössä kuka ties jokin hikka. Onneksi viinilasejamme täytettiin tasaiseen tahtiin, koska samalla viinillä pitäisi vielä seuraava ruokalaji jaksaa ja kyllähän se odotellessa vähenee. Vessareissulla kuulin, kuin keittiössä joku kiroili, että "loppu on eikä sitä tänään enää mistään saa". Pisti hymyilyttämään ja mietityttämään, että mistäköhän jäämme paitsi. Ah, vihdoinkin, lisää ruokaa!

Pöytään uiskenteli omalaatuisessa astiassa haukea! Mukana annoksessa oli hauen mätiä, fritattua suomua, sipulia ja kastike paahdetusta sipulista. Voi sitä tuoksua! Ihan tuli lapsuuden mökkikesät mieleen. Kastike pelasti annoksesta paljon, koska ikävä kyllä kala oli kohtuuttoman mautonta. Astiassa erikoisuuden tavoittelu meni ruokailun edelle. Hankala kulho, ylipitkät aterimet ilman lusikkaa. Ei syömisen pitäisi olla näin vaikeaa.

Puhdas lasi pöytään ja siihen Nikolaihof Gewurtztraminer 2012 Itävallasta. Ihan kelpo viini, tai mitä sitä huijaamaan: me tykättiin tästä tosi tosi paljon. Hieman vähemmän rasvainen kuin Gewurtztraminer yleensä. Loistavan viinin seuraksi savustettua ahventa, imellettyä perunalaatikkoa (jossa paljon reunaa) ja kuminavinegrette. Tykkäsin ahvenesta, paljonkin. Tiina kertoi miten ahven olisi ollut vielä parempaa: paistamalla se voissa. Ikävää, mutta totta. Voilla ei voi mokata. Hyvä annos, vaikkakin oli haaleudesta päätellen tainnut seistä tiskillä jolttisen aikaa.

Seuraavan annoksen nimi Mukuloita Maakuopasta. Onneksi ei ollut kyse lapsista vaan juureksista. Annos kaivettiin hauskasta omasta maakuopastaan salissa, mutta vähän piilossa. Tuokaa vaan rohkeasti pöydän reunaan noin hauska tapahtuma. Nauris maakuopasta, mustaherukkaa ja kylmäpuristettu rypsiöljyä. Annoksen tärkein elementti oli mustaherukka. Ilman sitä kokonaisuus olisi ollut vain ja ainoastaan valju. Herukka toi happoa ja suutuntumaa muuten turhan kypsään nauriiseen.

Uutta lautasta kehiin ja pöytään Tytinää. Lampaan aladobia (viulua, potkaa, kateenkorvaa), pikkelöityä kanttarellia, kieltä, perunahelmiä. Tiina fiilisteli ennen maistamista, että onpa mahtavan maalaissuomalaista. Mutta pentele. Annos on kaunis kuin kukka, mutta missä on maku? Missä on rohkeus? Sienet olivat ihan turhia, mutta kivannäköisiä. Vähän samaa voisi sanoa jokaisesta osasesta. Sori vaan, täysi huti. Lasissa muistaakseni Marnen Chardonnayta Juran rannoilta. Perusvarma viini, mutta ei onnistunut nostamaan tätä annosta alhostaan.

Seuraava annos oli niin koomisen pieni, ettei ansaitse kolmea sanaa enempää kuvausta: Poron jännettä, miksi?

Karjalanpiirakka on ravintolan ympärillä pyörineen hypen varmaan eniten julkisuutta saanut annos. Annos oli myös yksi illan parhaista. Tällä hetkellähän on kansainvälinen muoti dekonstruoida eli hajottaa osasiinsa klassikkoannoksia. Mestarit olivat ottaneet käsittelyyn kansamme rakastaman karjalanpiirakan munavoineen ja onnistuneet täydellisesti! Nyt oli vihdoinkin makua ja rohkeutta ja käsityöläisen hulluutta lautasella. Kiitos. Keltuainen geelinä, valkuainen hyytelönä, riisipuuro paistettuna. Ja tämän kruunasi sake. Hovimme suositteli sitä meille ja kyllä vain, en muista koska olisi sake ollut näin toimivaa. Ginjoa se taisi olla, koska jäähdytettynä nautittiin, mutta muuta en osaa sakesta sanoa, koska en vain osaa. Saa opettaa.

Taas lautasella kaunis annos, riekkoa Utsjoelta ja punajuurta. Yhteistuomio oli, että illan huonoin annos. Näillä raaka-aineilla olisi pitänyt pystyä parempaankin. Lisämiinus siitä, että (lämpimät) annokset tuotiin pöytään, vaikka toinen ei ollut paikalla.

Pöydässä koko illallisen ajan seisseet massiiviset punaviinilasit saavat vihdoin täytettä: Dennis Mortet Marsannay les Longeroies. Kukkaisaa ja marjaisaa, ja juuri sopivasti happoa suun takaosassa. Hyvä. Eteemme tuodaan Rössyä. Pohjois-Pohjanmaan herkkua. Eli veripalttua ja perunamuusia, siannahkaa ja tummaa lihalientä. Rakastin annosta. Upea. Liian pieni. Paltun pehmeä suutuntuma ja veren maku soitti hienosti yhteen muiden elementtien kanssa.

Perinteisen juuston sijaan saimmekin uunijuusto sokerikanelilla. Hauska siirtymäriitti jälkiruokiin. Laseihimme kaadettu Lammin sahti komppasi hienosti. Sahti tuli antiikkipullossa, joita oli kuulemma jahdattu ja löydetty sittemmin Punavuoren Patinasta. Hauska, yllätyksellinen annos. Ekana jälkkärinä Tassikahvi. Makushokki! Minä odotin ja kaipasin kahvia, mutta eeeeehei! Tassille kaadettiin jotain kahvikiisseliä tai vastaavaa. Sokerin virkaa ajoivat marengit. Hassu annos, se on hyvä asia.

Viimeisenä ja toisena jälkiruokana kansallisklassikkoa Pappilan Hätävaraa. Pullaa pohjalla, vattujätskiä, vattupulveria, unikkoa. Maku oli täyteläinen, mutta muuten viimeiseen annokseen toivomani ilotulitus jäi puuttumaan. Parempi lopettaa paukkuun kuin hiipua pois. Laseissamme oli Brachetto d'Acquin "Braidaa". Viini oli todella hyvä valinta.

Kuten aina, olimme jälleen ravintolan viimeiset asiakkaat. Lasku ei ollut päätä huimaava, vaan hinta oli kohdallaan: 443 euroa. En muista koska Suomessa olisi nähty fine dining -ravintolan avaamisen ympärillä vastaavaa pöhinää. En tiedä johtuiko ensi-illasta vai pienestä varman päälle pelaamisesta, mutta ihan kaiken hypen tasolle ei päästy: ruoka oli turhan tylsää ja tarjoilu, vaikkakin sydämellistä, oli välillä hapuilevaa. Konsepti on kiva, mutta haastava pidemmän päälle, mikäli tarkoituksena on etsiä aina vain uusia Suomi-klassikoita. Mutta kuten teatterissakin, ei ensi-ilta ole ravintolassakaan se paras päivä; annan Finnjävelille vielä mahdollisuuden.

Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma 8+
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Viinit
+ Palvelu vallan ystävällistä ja sydämellistä
+ Hinta
- Ruoka turhan tylsänmakuista
- Annoskoot. Ei tämän mittaiselta illalliselta kuulu lähteä näl-käi-se-nä!

Mikä: Finnjävel. Suomi-klassikoita Etelärannassa suuren hypen saattelemana.

www.finnjavel.fi

ps. Itseäni kiinnostaa ihan vietävästi maanantaisin ravintolassa oleva Nyjävel-ilta, jossa keittiö testailee uusia juttuja!

Spis - Onnistunutta skandiruokaa ja hirveitä viinejä pienissä puitteissa

Äärimmäisen maukasta alkanutta vuotta! Täällä taas soppakulhojen, kampasimpukoiden ja viinintäyteisten iltojen äärellä. Joulu se vasta vedetäänkin pitkän kaavan kautta mutta ainakin omalla kohdallani 'fine' korvautui termillä way-too-much... Mutta sehän kuuluu asiaan. 

Minä, Tiina, joudun nyt menemään häpeänurkkaan häpeäasentooni sillä jätin blogin editointityöt joululomille ennenaikaisesti konvehdinkiilto silmissä. Ila oli ehtinyt naputella meidän kaikkien iloksi kaksi upeaa postausta viime vuoden lopulta mutta siellä ne saivat odottaa tammikulle saakka. Noh, hyvät naiset ja herrat, tässä ensimmäisenä vuorossa Spis. Nauttikaa:

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ila:Milläpä lopettaa höyryävä budjetointipäivä paremmin kuin illallisella kollegojen kanssa. Noh, tietenkin rälläämisellä yössä sen illallisen jälkeen, mutta palataanpa teemaan eli ruokaan.

Minulle ja neljälle kollegalleni oli varattu myöhäinen illallinen ravintola Spisissä Helsingissä. Spis edustaa hyvinkin tuttua lähinordis-genreä ja on ihanan pieni. Verkkosivusto uhosi ravintolan olevan 18-paikkainen, mutta taisi olla liioittelua sekin. Tämä ei toki ole huono asia! Pienet paikat ovat jotenkin pittoreskeja ja ainakin henkilökunnan huomio on yleensä jakamaton. Sisustus ei ole ylitsevuotava vaan noudattaa sekin tuttua skandilinjaa: niukka ja käytännöllinen. Isoista ikkunoista kadulle avautuu seinä; pääesikunnan seinä, mutta seinä kuitenkin.

Illan kuluksi valikoitu, ylläripylläri, pisin mahdollinen menu juomineen. Pisin menu tarkoitti tässä tapauksessa kuuden ruokalajin maistelumenua pikkuylläreineen. Täysin omista tavoistani poiketen aloitimme illan oluella viinipaketin ulkopuolelta. Itse valitsin myrkykseni Rousen Brygghusin Pilsin. Minähän en oluesta tajua yhtään mitään, mutta jos jotenkin tätä kuvailisi niin aivan liian humalainen, maltainen ja kuiva minun makuuni. Pysyn viineissä.

Ystävällinen tarjoilijamme kantoi pöytään amuse bouchet: mannapuuroa(!) lipstikkamajoneesilla. Kuivien oluiden jälkeen kuivattu mannapuurokeksi meni melkein leivästä. Lipstikka oli hieman mautonta. Toisena amuse bouchena pöytään tuotiin kauniiksi kuutioiksi leikatut vihannekset: porkkanaa, kyssäkaalia ja kurkkua. Kolmikkoa ei oltu liikaa kypsennetty tai marinoitu, joten kasviksen oma maku oli säilynyt kauniisti. Jotenkin yliyksikertaisuudessaan minusta tosi hauska annos. Kollegat eivät ymmärtäneet tämän päälle yhtään.

Kolmantena alkupalana tullut kanttarellikeitto oli aikalailla malliesimerkki siitä miten kanttarellikeitto kuuluu valmistaa. Annoksen ainut huono puoli oli, että sitä vaan oli liian vähän. Tässä vaiheessa pitkää iltaa alkoi kaikilla olla jo kova kova nälkä, joten nyt sitä ruokaa pöytään. Leipää! Uuh! Hyvää leipää! Ja suolaista voita! Ja leipää mutustellessamme pöytään saapuikin ensimmäinen menun  ruokalajeista: punajuurta ja auringonkukan siementä.





Tähän väliin ote illallispöydän keskustelusta, jossa pöyräilyyn seonnut edustajamme tiesi kertoa, että punajuuri saattaa parantaa fyysistä suorituskykyä jopa neljä prosenttia! Hyvä! Jaksaa myöhemmin illalla sitten raahautua hotelliin.

Punajuuri oli tulkintani mukaan paistettu kevyesti, mutta valmistustavasta viis sillä maku on loistava! Annos on hyvin uskollinen ruokagenrelleen ja pääosaa näytelleen juureksen seurana olevat siemenet ja tahna sitovat annoksen kauniisti kokonaisuudeksi. Punajuuren kanssa tarjottu Christian Binnerin gewurztraminer oli bukeeltaan mahtava, mutta! Mutta mutta! Miten tämä voi maistua näin hirveältä, vaikkei ole edes pilalla. Dorkaa ja karmeeta, ei jatkoon.

Ilta jatkui sipulilla ja vesterbotten juustolla. Annos, joka oli kaikkien mielestä "tosi kiva". Ihan kiva on usein se huonoin mahdollinen arvostelu, tosi kiva on jo paljon parempi. Juusto oli kuohkeaksi vaahdotettua ja sipuli paahdettua. Olisi myös ollut tosi kiva, jos juustona olisi ollut jotain ranskalaista. Olisi tullut vähän lisää kontrastia annokseen. Eric Texierin Opale (2012) oli loistava viini tähän.

Seuraavana vuorossa oli kaalipiiras sipulilla ja puolukoilla. Aikalailla tämänkaltaiseen menuun sopimaton ja mitätön annos, joka tuntui olevan pakastealtaasta revitty. Viiniksi oli valikoitunut itävaltalainen Michael Gindlin Buteo. Aika häijyn suoraviivainen juoma. Viini hyvä, ruoka ei.

Kampasimpukoihin! Yksi suosikkiraaka-aineistani, joten objektiivisuus katoaa nyt täysin. Herkullista. Suussa sulavaa. Kermaista. Tätä kun saisi ämpärillisen ja ison lusikan! Kiitos! Annos keräsi hyväksyntää ja ylistystä ympäri pöydän. Kampasimpukan voi helpostikin pilata huonolla kypsennyksellä, mutta edes melkein onnistuessaan kampasimpukka on loistavaa. Nyt onnistuminen oli täydellisen kohdallaan! Annoksen laventelikastike ja palsternakka toivat simpukkaa esiin entisestään! Viininä oli (nyt pitkä nimi!) 2007 Domaine des ARdoisières Altesse Vin de pays d'Allobrogie Quartz. Vanhaa oli, hyvin kypsynyttä, mineraalista ja kaikesta huolimatta vähän tylsää. Paremminkin olisi voinut valita viinin, mutta eipähän vienyt huomiota simpukalta.



Sitten pallet cleanser, neutralisoija. Omenajogurttisorbet. Ajoi asiansa, joten ei siitä sen enempiä. Pääruokiin! Härkää! Härkää oli lautasella kahdellakin tapaa: kolme päivää vesihauteessa kypsennettyä poskea ja härän kieltä. Upea annos! Punainen liha on liian usein ja liian helposti tylsää. Ei tällä kertaa. Lisukkeena oli jotain spelttiä tai ohraa tai muuta sellaista. Liha yhdessä kastikkeen ja lisukkeen kanssa oli todella onnistunut kokonaisuus. Viininä oli pinot noiria(!) Juran rannoilta. Todella hyvä pinot noir, joskin hämmästelimme ensin rypälevalintaa härän kanssa. Viini olisi toiminut sellaisenaankin hienosti, mutta toimi annoksen kanssa yhteen upeasti.



Jälkkäreihin. Ensimmäisenä ja pienempänä tuotiin pikkuruinen kuppi, jossa oli päärynää vaahdotettuna ja alla pihlajansilmua. Aika mitäänsanomaton annos. Toisena ja pääjälkiruokana oli mallasta, suklaata ja herukkaa. Tämä muistutti jo enemmän jälkiruokaa ja maltaan käyttö annoksessa oli kiva twisti muuten yksinkertaiseen annokseen. Ja se viini. Macvin du Juraa Reine Jeannelta. Pysy kaukana! Siis ihan hirveätä lietettä! Harvoin sitä jaksaa ohjeistaa ravintolaa viineissään, mutta ei tätä pitäisi tarjota kenellekään! Yyyh.

Sopii hienosti aamun pikkutunneille kun humalahakuisuus on tärkeämpää kuin maku.

Loppulaskun (653 euroa viideltä – aika iisiä!) aikana lasiini ilmestyi alvadosta eli calvadosta ahvenanmaalta. Ehkä se siis onkin ålvadosta. Jännä kokemus, ihan hyvää. Petit foursit oli myös laitettu esiin hauskasti legopalikan päältä - kiva kontrasti muuten tavanomaiseen skandikattaukseen. Legolta löytyi lakua, omenamarmeladia ja perunaleivos. Vallan hyviä.



Palvelu oli sujuvaa ja meidät huomioivaa koko illan. Ei valittamista, vaikka ehkä viimeinen silaus jäikin puuttumaan. Kokonaisuutena mukavan rento ilmapiiri ja paikka. Kiitos ja anteeksi kanssaruokailijoille, joiden iltaa ryhmämme häiritsi kovaäänisellä väittelyllään ja naurullaan.

Raadin arvio:
Ruoka 8-
Juoma 6-
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Skandiksi kivan kiinnostava
+ Pieni ja rento paikka
+ Hinta
- Menukortti olisi ollut ehkä kiva, mutta eipä tällä niin väliä.
- Osa viineistä oli ihan hirveää kuraa, joka pitäisi lapioida takaisin ojaan.

Mikä: Spis. Pienen pieni lähiluomunordisravintola Helsingissä. Ravintola on sopii loistavasti siihen pikkuisen epämuodollisempaan fine dinemiseen tai vaikka treffipaikaksi.

spis.fi

Kaskis - Food & Fun -ilta turkulaisessa kulmakuppilassa

Nonniin. Nyt kaikki te, joita ällöttää blogiskenen kaikki-on-niin-ihkua-ja-mahtavaa -elämöinti niin
kannattaa suosiolla klikata vaikka tästä. Olimme totaalisesti unohtaneet Turun Food & Fun -festarin. Itse festarista lisää joskus toiste, koska konsepti ansaitsee oman postauksensa ja on hehkutusten arvoinen (ks. esim. Cityn ylistyslaulu).

Lähdimme paripäiväisen rellestysputken (perjantaina jahtasimme jälleen täydellistä whiskey souria) jälkeen viettämään rauhallista lauantai iltaa Turkuun. Iltakävelymme oli pitkä ja ulkomuotomme totaalisen ruokoton. Useamman kilometrin koukku Vasaramäen kautta Kaskenmäkeen ja spottasimme Kaskiksen ikkunoiden läpi tyhjän pöydän. Har-vi-nais-ta! Ei kun sisään ja pöytää kysymään. Ja uskokaas: saatiin pöytä, vaikka kello oli jo yli kympin.

Tiedossa ei ollut Kaskiksen tavanomaista kuuden ruokalajin menua, vaan festareita varten koottu lyhyempi, neljän ruokalajin, menu. Myöskin Kaskiksen teeveestätuttu maisteri Erik Mansikka ei ollut padan kahvoissa, vaan keittiötä isännöi tähdellä palkittu Fredrik Johansson ravintola Voltista Tukholmasta. Volt on testiajossa marraskuussa, mutta palataanpa Kaskikseen. Koska kyseessä on festarimenu ja vierailijatähti, ei tulevaa elämöintiä voi suoraan yleistää Kaskikseen, mutta eipä taso totutusta juuri heilunut.

Lyhyehkö menu alkoi fenkolilla, raaka-aine, joka vaatii oikeasti taitoa, että sen luontainen kitkeryys ja kuituinen tekstuuri saadaan taitettua. Bang. Onnistui. Näemmä fenkolin hiillostaminen vie pahimman terän fenkolin negatiivisilta puolilta ja tuo esille tosi tosi kivan raaka-aineen. Pähkinä, mäti ja öljy-tilpehööri tasapainotti annosta herkullisesti. Annos oli yllättävä, varsinkin yllättävän maukas ja laadukkaan makuinen. Annoksen pariksi löydetty grand cru riesling oli tarkka valinta, ei mikään haulikolla sinne päin. Viinin hapokkuus ja öljyinen suutuntuma täydensi loistavasti fenkolia ja yhdisti lautasen maut kokonaisuudeksi.

(Tässä vaiheessa alkoi Tiinankin ahdistus helpottamaan. Note to the world: älä vie daamia 
ehostamattomana iltakävelyltä finedainaamaan)

Ei mitään turhia välipuheita. Suoraan punaiseen lihaan! Riista on riistaa! Tällä kertaa riista on hirveä. Ja valmistustapa oli raaka, koska miksei: miksi pilata hyvä liha liialla kypsennyksellä. Tekstuuri ja maku olivat mahtavia! Ihanaa, punaista lihaa darrailtaan! Hirveä rytmitti suolassa kypsennetty punajuuri, jota oli annokseen ohuiksi sipseiksi pilkottu, männynkerkkä ja karhunlaukalla maustettu emulsio, joka ei varmasti ollut majoneesia, mutta siltä se vaikutti. Todella skandia, todella laadukkaan oloinen elukka. Ainut pikkupikku miinus tulee siitä, että torstainen Askissa saatu yliannostus tätä lähiluomunordista alkoi taas hiipiä mieleen... Helvettiin tuollaiset aatokset! Viiniä! Hienostuneen, mutta kuolleen hirven ystäväksi oli valittu portugalilainen Bastardo vuodelta 2014. Tämä punkku on hienostunut ja pehmeä enkä itse suosittelisi lipitettäväksi ilman ruokaa - sen sijaan tämän elukan kanssa valinta oli loistava. Paskiaiselle iso plussa fotogeenisestä etiketistä.

Isoin nälkä oli jo taittunut ja ilta pimentynyt kauniissa Turussa, kun esiin köpötti lammas juurisellerin ja pikkelöidyn seljankukan kanssa. Pitkästä aikaa se punaisempi liha oli pääosassa menussa eikä merellisyys huokunut lautaselle juuri yhtään. Annos oli kaunis ja niin lähiluomua kuin olla voi. Raaka-aineet taas moitteettomat, esillepano mietitty ja annos yksinkertaisuudessaan hauska ja runsas. Lampaan tekstuuri oli säilytetty loistavasti ja monille pistävä maku onnistuttu taittamaan seljankukalla pehmeämmäksi. Viiniksi valittu ranskis Laurus Crozes Hermitage oli tuhti ja tamminen ja kypsät tanniinit jopa vähän ahdistivat näin darrailtaan. Valinta oli kuitenkin tasapainoinen, joskin mielestäni saaduista viineistä tylsin.

Jälkkäriin. Mantelimaitoa, savustettua (!) kinuskia ja saksankirveliä, mitä se sitten lieneekään. Jännä annos. Vaikka mantelia kaikenlaisissa joulupuuroissa ja muissa esiintyykin, ei se kovin usein luonnonvaraisena Pohjoismaissa vastaan astele. Siksipä annos olikin mukava poikkeus nordis-painotteiseen menuun. Itselle jälkiruoat ovat aina vain se pieni piste iin päällä, enkä osaa niistä koskaan isoa huumaa ottaa. En tälläkään kertaa. Annos oli hyvä, kaunis ja sopivan kokoinen. En jäänyt kaipaamaan mitään alleviivaavampaa lautaselleni ja kuitenkin yksinkertaisuudessaan annos oli mielenkiintoinen. Jälkiruokaviinit ovat oma maailmansa ja katalonialainen Sols oli todella sherrymäinen eikä jättänyt kaipaamaan lisää itseään. Toimi jälkiruoan kanssa, mutta stand-alone -juomana ei niin millään.

Laskun aika. Ei satu! Festarimenun hinta oli vaivaiset 48 euroa per silmäpussipari ja siihen olotilaa tasoittava viinipaketti 34 euroa. Mutta, mutta! Ehkäpä iiihhanin yllätys illassa oli laskun kanssa samoihin aikoihin pöytään kannettu SIENIKAKKU! Ei oo totta! Siis maailman pöntöin idea, mutta tosi tosi tosi tosi hauska! Sienikakuksi vieläpä ihan hyvä! Kakku sai meidät niin hyvälle tuulelle, että oli pakko kysyä saako henkilökunnan käyttämiä lippalakkeja ostaa. SAA!? Uijui, kyllä on katu-uskottavaa. Tätä lätsää sopi mallata pöytään kannettujen karamellisoitujen sellerinpalojen kanssa.

Kokonaisuudessaan Kaskis on super-rento fine dine -ravintola, jonka rentous hämää: ruoka on loppuun saakka hiottua ja mietittyä. Todella mannermaista menoa, sillä mesta oli _täynnä_ vielä kello 00:45, kun lähdimme.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8
Palvelu 9,5
Kokonaisuus 9

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka mietittyä ja todella hyvää
+ Tunnelma. Tämä on vaan yksi parhaista Suomessa.
+ Walk-in ja saatiin pöytä! Mä odotan tätä jatkossakin ;)
- Jostain syystä meille ei myyty snapbackejä! Pelkkä onesize! Hävetkää!

Mikä: Kaskis, Turkulainen kulmakuppila hyvällä keittiöllä. Minä veikkaan, että Kaskis saa ensimmäisen tähden seuraavalla tai sitä seuraavalla kierroksella.

www.kaskis.fi

Ask - Äärimmäisen luomua ja uskomattoman läheltä

Viime viikolla oli Nordic Business Forum ja ensimmäisen päivän iltana piti tietenkin mennä kollegan Ask:iin. Käyntini Askissa ei ollut ensimmäinen laatujaan. Ensimmäinen kertani oli 13.3.2014, päivää Michelin-tähden saavuttamisen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla muistikuvikseni (myönnetään, pikkuisen hatariksi) jäi, että paikka on sympaattisen pieni ja omistajapariskunta Linda ja Filip Langhoff (Filipin cv on muuten kunnioitettava! Googlaa vaikka.) tuntuivat sinä iltana pyörittävän paikkaa melkein kahdestaan. Nyt olikin jännä nähdä millaiseksi homma oli muuttunut.

Ask on pieni. Ihanan pieni. Asiakaspaikkoja oli laskujeni mukaan 26- tai 28. Sisustus on vähäeleinen ja pohjoismaalainen. Keittiöltään Ask edustaa pohjoismaalais-luomulähiruokasettiä, joka minun mielestäni on vain lokalisoitua ranskalaista keittiötä. Menuksi valikoitui kahdeksan ruokalajin set menu, eikä muuta tarjolla ollutkaan. Sopivan helppoa, kun valinnan vara on ota tai jätä -mallista! Lupaa yleensä hyvää. Menun kyytipojaksi tuli viinipaketti, mikä varmasti on suuren suuri yllätys kaikille minut tunteville.

Amuse-boucheja tuli useita ja neljässä aallossa. Ensimmäisenä jotain paperista sipsiä (joo, en vaan muista mistä se oli tehty). Toinen setti koostui peuran sydämmestä, retiisistä ja kermaviilipallurasta. Varsinkin retiisi ja sydän olivat loistavia. Kolmosaalto, joka oli minun ja kollegan suosikki, koostui kuhaliemestä...eikä mistään muusta. Nelosena pikkuvadissa eteeni kannettiin grillattua kurkkua. Mikään alkupaloista ei räjäyttänyt tajuntaa, mutta missään tapauksessa pettymykseksi niitä ei voinut kutsua.

Ensimmäisenä menun ruokalajina pöytään saapui sieniä, kanttarelleja. Hyvä, tasapainoinen ja todella ajankohtainen! Kotimainen kotirapu ja härkäpapu -annos oli mau-kas! Ravun ja kastikkeen kanssa viiniksi oli valittu Samuel Billaudin premier cru chablista. Pienikin objektiivisuuden ripe yleensä katoaa, kun eteeni tulee chablista, mutta hei: ilta muuttui justiinsa todella hauskaksi!

Savustettu kala hujahti lautasella välissä, kunnes pöytään tuli juuriselleriä ja lihaa raakamaito-kyssäkaalisiirappikastikkeessa. Annos oli tosi jännä, mutta tässä vaiheessa luomulähiruoka alkoi jo pikkiriikkisen kyllästyttämään. Seuraavan annoksen kuha ja palsternakka oli niin hyvää, etten edes kuvaa muistanut kunnolla ottaa, mutta nyt alkoi jo harmittamaan: annos toisti jo aikaisempia. Mutta, onneksi! Tadaa! Sorsaa! Ja punajuurta. Riista on vaan todella ihanaa! Onneksemme annoksesta ei löytynyt hauleja, vaikka jotenkin se olisi alleviivannut hauskalla tavalla linnun tuoreutta ja aitoutta.

Kyllä, räpylähän se siellä!

Sorsanrinnan jälkeen tuli illan paras yllätys. Samaa siunattua luontokappaletta tuotiin meille listan ulkopuolelta pienen pienessä padannäköisesti astiassa: räpylää ja sydäntä! By far illan paras ruokalaji! Upea! Miksi tätä ei saa tölkissä kotiin! Tamperelainen sinihomejuusto ja punajuuri (taas) olivat totaalisen turhia. Jälkiruoat osuivat 50%:sti. Puolukat peittivät alleen toisen annoksen kaikki muut maut ja olimme molemmat sitä mieltä, että annos oli illan heikoin. Lakuomena-setti toimi ihan hyvin.


Alkuun otettu blanc de blanc shampanja oli shampanjaksi (joo, ei suosikkijuomaani) todella hienostunutta. Muutenkin viinipaketti oli pääosin kiinnostava. Sommelierilla tuntui olevan kova hätä aina pois pöydästä viinin kaadon jälkeen ja taustoista olikin vain tiedossa ulkoaopeteltu litania tilan historiasta. Itse olisin halunnut tietää, että MIKSI kyseinen viini oli valittu kyseisen ruokalajin kanssa.

Palvelu oli perustoimivaa ja monikielistä. Itse olisin toivonut huomattavasti henkilökohtaisempaa otetta palvelussa. Asiakaspaikkoja on ravintolassa niin vähän ja paikan maine niin korkealla, että odotukseni olivat kovat, näihin odotuksiin salihenkilökunta ei yltänyt. Kun keittiöväki ja omistaja itse kantoivat ruokaa pöytiin, palvelu oli loistavaa!

Loppulaskun kanssa pöytään tuli porkkanaa parilla tapaa ja loppukahvi, joka uutettiin pöydässä. Valikoimaa olisi ollut useammastakin kahvilajikkeesta. Kelpo sumppi. Lasku oli noin 430 euroa, joka jätti hintavan vaikutelman. Vaikka kokemus oli hyvä, oli odotukseni korkeammalla. Askin valitsema lähiluomu-genre on haastava, koska kokonaisuudesta saattaa tulla tylsä. Ja se olikin illan isoin ongelma: annokset toistivat toisiaan niin raaka-aineiltaan kuin mauiltaan. Seljanmarjoja oli useammassa annoksessa ja karhunlaukkaakin mielestäni parissa. Mutta kyllä Ask kuuluu silti käydä kokemassa.

Raadin arvio:
Ruoka: 8-
Juoma:8.5
Palvelu: 7
Yleisesti: 8

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Sympaattisen pieni
+ Hyvät viinit
+ Sorsan räpylä!!!
- Liian itseään toistava ja tylsä setti
- Pikkuisen kalliinpuoleinen

Mikä: Ask on pohjoismaisen keittiön, ekologisuuden ja lähiruoan nimeen vannova tähtiravintola Kruunuhaassa Helsingissä.

restaurantask.com

ps. Hävettää myöntää: söin ensimmäiset neljä tai viisi ruokalajia vain lusikalla. Pöydässä oli aterimet ja minä & kollega otimme aina uloimman käyttöön eli lusikan. Ja aina meille kannettiin uusi lusikka tilalle. Vasta jossakin vaiheessa älysimme kysyä, että what's the dealio. Hyi mua.