Palace - Suomen ensimmäinen tähtiravintola loistaa jälleen

Suomi näki ensimmäisen Michelin-tähtensä, kun Eero Mäkelän onnistui sen Palace Gourmet:lle saamaan vuonna 1987. Palace Gourmet näki takuulla  oman osansa kähmintää. Tämän takasi jo sijainti työnantajaliittojen talon huipulla. Alkuperäinen ravintola suljettiin lopullisesti 2016. Mutta nyt! Royal Ravintoloiden kukkarolla ja Hans Välimäen taidolla Palace avautui uudistuneena. Avajaispäivä oli 22.11.2017 ja me olimme onnistuneet varamaan pöydän itsellemme, joten bussi alle ja työnantajapalatsiin.

Etelärannassa astumme sisään ja jätämme takkimme alas narikkaan, joka tiesi meidät nimeltä; varmastikaan kukaan muu ei ollut varannut saapumista juuri siihen aikaan tai sitten oikeasti oli nähty vaivaa ja käyty scouttaamassa meidän naamat. Epäilen vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta tuntuuhan se aina kivalta. Hissillä yläkertaan ja eteemme avautuu Palacen American Bar. Kivasti sisustettu lounge, jossa pääsemme nauttimaan amuset, jotka päätimme huuhtoa alas whisky soureilla. Ensimmäinen amuse on oikeastaan kolme pientä: peruna + kitkan muikun (Go Kuusamo!) mätiä + hapankermaa, rapea riisi + hummeri sekä lohta 100-vuotiaasta hapanjuuresta väännetyn rukiisen kanssa. Kaikki ihania, jopa peruna. Oma suosikkini oli hummeri, Tiina taasen liputti lohen puolesta.

Toisena amusena Palacessa kuivattua ankkaa, punajuurta, timjamia ja katajanmarjoja. Kelpo, ranskalainen, mutta hävisi ensimmäisille. Yhden asian toinen amuse kuitenkin avasi: oven ranskalaiseen keittiöön. Meidät ohjataan pöytään keskelle salia, jossa naapuripöydän pukujamppaseurue on päässyt jurrissaan kakkoslevelille. Jännä nähdä pääsemmekö herrojen ohi. Alkujuomiksi minulle Samuel Billaud 2015 Chablis, hihi ku hyvää, ja Tiinalle joku roseshamppis. Tuskinpa sitäkään tarvitsi pulloon takaisin kaataa, sen verran näytti uppoava. Hovi vielä varmisti meiltä, että pitkä menu ja millä viinipaketilla. Millä viinipaketilla!? Vaihtoehtoja oli kolme, kallis, kalliimpi ja yök. Päädyimme kalliiseen.

Hirmuinen henkilökohtainen nälänhätä iskee menulappua tuijottaessa, joten siirrytäänpä itse menuun. Ensimmäisenä nenän eteen saamme kaviaaria Suomesta, kampasimpukkaa parillakin tapaa, sekä kukkakaalia yhtä monella tavalla. Taivas suussa. Mielivaltaisen upean makuista. Viininä Marcel Deissin Engelgarten 2014 Alsacesta, joka vain täydentää annosta ja olo todellakin on kuin enkelien puutarhassa. Aaa. Näin korkealla nuotilla jatkamme menua eteenpäin ja pöytään tuodaan oudon hässäkän päällä munaa, Lapin puikulaa ja tryffeliä. Pettymys. Tryffeli ei maistu, haistu tai tunnu juuri missään. Mutta eipä sillä mitään väliä, sillä annos itsessään on jumalainen sunnuntaiaamujen lohturuoka. Ihmeellisen hässäkkäkulhon sijaan tätä pitäisi saada herkässä olotilassa kattilallinen ja kauha käteen. Krapulassa lasissa saisi olla lonkeroa, mutta Palacessa siinä oli edelleen enkeliviiniä.

Ankanmaksa, sienikastike, finger limeä. Maksahan on hyvinkin ranskista, mutta jännä aasiatwisti annoksen maussa ja ulkonäössä. Maksahan on ihanaa. Ruoka ei tehnyt oikeutta viinille, mutta toisaalta se taas nosti annoksen makeutta esiin viehkeästi. Seuraavana "annoksena" leipää, heinäveteläisen possun silavaa sekä tatista tehtyä levitettä. Silava oli hauskaa, kuten rasva aina, mutta muuten leipä oli leipä, joten siirrytäänpä takaisin hienosteluun. Pöytään huuhtoutuu ruijanpallas Stavangerista, osterijogurttia, vihreää omenaa sekä liemi vihreästä omenasta. Tiina tykkäsi kovasti, mutta kaltaiselleni lihansyöjälle annos oli turhan kevyt. Juomana oli aasialaisuutta korostaen sakea, Hakutsurun Junmai Dai Ginjo.

Pienen aasian luikauksen jälkeen takaisin vanhalle mantereelle, tai noh, Norjaan. Merirapua Norjasta, mutta edelleen aasialainen makumaailma jatkuu. Annos oli tasapainoinen, rapu yksinäänkin loistelias. Juomana toiminut Gitton Père & Filsin erittäin täyteläinen Sancerre Galinot toimi mahtavasti. Aasian kiertomatka siirtyy seuraavan seuraavaan annokseen, joka on tyylipuhdasta suomalaiskiinalaista kokkailua: haukimurekedumpling ja hummeriliemi. Syömäpuikot tulevat dumplingien kanssa aina ahkeraan käyttöön. Melkein sama mitä sisältä löytyy, minä syön sen. Varmaan puoliksi ahneuttani en huomannut kunnolla edes maistella annosta, mutta pirteän kekseliäs se oli eikä tippaakaan harmittanut syödä sitä. Illallisen kalaisa vaihe päättyy ranskalaiseen piikkikampelaan ja hänestä itsestään tehtyyn kermaan, pikkiriikkisiin perunoihin ja italialaisiin syystryffeleihin. Annos oli viimeistelty ja jätti silti itsestään ronskin vaikutelman, mikä yhdistettynä kampelan pehmeään makuun loi hienon kontrastin. Kelpo annos, vaikkakaan ei illan viimeistellyimpiä.

Lihan vuoro. Punaisen lihan. Rummut pärisee ja jännitys kasvaa jaaaaaaaa: ankkaa! Ihana, pieni, punainen rakas ankka. Ankan kanssa ankkaliemi, kaalia ja jännä keksi, jonka sisällä lisää ankkaa, nimittäin sydän ja koipi. Valmistus on onnistunut täydellisesti ja raaka-aine on laadukasta. Hieno esitys ennen jälkiruokia. Viininä Judith Beckin Zweigelt Bambule, joka vain korosti ankan hienostuneisuutta. Seuraavana siirtymä jälkiruokiin, joka ei tule liian aikaisin eikä myöhään. Ennen jälkiruokia pari huomautusta. Taustalla soivasta 80-lukulaisesta soundtrackista suuret pisteet, hauskaa! Palvelusta pientä miinusta. Vaikka Vottosen Eero, Hans ja muut keittiön sankarit ovatkin pitäneet meistä erittäin hyvää huolta, tulee pieni fiilis, että meistä halutaan eroon; niin kovalla tahdilla ruokaa pöytään kannetaan. Lisäksi parikin kertaa kävi niin, että ruokaa tuotaessa meille ei oikein osattu kertoa siitä mitään. Pistetään tämä ensimmäisen illan piikkiin. On kiva istua iltaa ilman tunnetta kiireestä. Samoin monen vastaavantasoisen ravintolan tietty hartaus annosta tuotaesssa puuttuu - sellainen tietty pyhä hetki upean ruoan ja kaiken sen aikaan saamiseksi nähdyn vaivan edessä. Mutta hei, nyt jälkkärit.

Hauskannäköinen uuniomena avaa pelin. Sitä on lautasella useammalla tavalla. Etikkaa. Mallasta. Omenamehu, joka on ihan turha. Viininä onkin siideriä, Jaanihanson Jää -siideriä. Paljon omenaa, mutta mukavan kevyt aloitus jälkiruokiin. Siideri menee kuin limsa tässä vaiheessa iltaa - ehkä täydentää annosta, ehkä ei. Ei pysty enää keskittymään näin mietoihin. Seuraavana rahkalettu menneen kesän marjoilla ja mäntyöljyllä. Ja jätskillä. Molemmat pidimme todella paljon tästä jälkkäristä, ei turhan raskas.  Iltamme alkaa kääntymään loppua kohti, joten laitetaan vaihde vapaalle ja rullataan alamökeen. Ensin illallisen päälle peruslaadukkaat juustot. Ei pienintäkään valittamista, mutta suurimmat whoop-elämykset jäivät puuttumaan. Sitten ihanat petit foursit kivoissa rasioissa. Törkysen hyvä kahvi, konjakki, tiikerikakku ja munatoti.

Ilta oli kääntynyt yöhön ja alkuillan nälkäkiukku muuttunut pikkupikku huppeliksi ja yltäkylläiseksi oloksi. Kauniisti ja paikalle arvoa tekevä remontoitu (vaikkakin osa ikkunoista oli vielä muovien peitossa) Palace nousi kertaheitolla Suomen ravintolamaailman top kolmoseen, johon se jo historiansa takia kuuluukin. Pieteetillä tehtyä ja loistavia raaka-aineita. Ei lähiluomuskandikeittiö hifistelyä, vaan rehdisti ranskalaista ja kalliita ainesosia. Tämän ikävä kyllä huomasi myös illan hintalapussa, joka oli noin 715 euroa.

Raadin arvio:
Ruoka 9,5
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 9+ (mutta kallis)

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta ja kautta linjan
+ Juoma pikkiriikkisellä varauksella
+/-Ainut Suomen ravintola, jossa ei ole itse tarvinnut asettaa lautasliinaa syliin...alussa, mutta vessakäynnin jälkeen piti ihan itse vaivautua se asettelemaan. Päättäkää jompi kumpi linja ja pysykää siinä.
- Hätäinen annosfrekvenssi
- Melkein jäi meiltä viinipaketti saamatta (ja ravintolalta rahat) hovin kiireilyn takia
- HINTA

Mikä: Restaurant Palace, yksi Suomen parhaista ravintoloista ja vanhan Palacen perinnön jatkaja. Hans Välimäki ja Eero Vottonen ovat päässeet toteuttamaan ruokapervesioitaan upealla tavalla. Suosittelemme kaikille, mutta toivottavasti firman piikkiin.

www.palacerestaurant.fi

Ragu - Italiaisittain suomalainen helsinkiläisravintola

Kaivelimme pitkästä aikaa arkistojen aarteita ja huomasimme, että tämä kirjoitus on jäänyt julkaisematta. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten laitetaan tämä juttu uunista ulos vajaa vuosi itse ravintolavierailusta.

Ragu on italialainen jämälihoista pitkäänhaudutettu lihakastike. Ihanan konstailematon, mutta silti monivivahteinen ruoka. Ravintola Ragu taasen on helsinkiläinen Ludviginkadulla sijaitseva fine dining -ravintola. Ludviginkatu on jotenkin kuolleessa kulmassa ja niin Ragukin on jäänyt testaamatta. Pikkuisen krapulainen lauantai ja ilta edessä. Mitä tehdä?! Pikainen soitto Raguun ja pöytä oli järjestynyt.

Saavuimme paikalle myöhään, josta tuntuu tulleen meille jonkinlainen tavaramerkki. Ensimmäinen havainto Ragusta on, että paikka on paljon paljon paljon isompi kuin kadulta katsoen olisi uskonut. Asiakaspaikkoja arviolta 80. Sisustus on hillityn skandinaavinen ja inspiraation ravintola on hakenut ruokiinsa ja viineihinsä (ja nimeensä) Italiasta. Menukansiosta pisin Ludari-yllätysmenu, jonka sisällön pitäisi vaihtua viikottain! Ja viinit, emme unohtaneet viinejä.

Nälkää oli kasvateltu päivän pitkällä kävelyretkellä, joten olo oli autuas, kun pöytään tuotiin leipää: fenkolinäkkäriä, saaristolaisleipää ja parmesanmuffinia. Objektiivisuus lentää ikkunasta tässä nälässä. Leivät olivat maukkaita ja tulivat pöytään kiitettävän nopeasti. Näkkärin kyytipojaksi tilasimme whiskey sourit, jotka oli valmistettu ruokaravintolaksi hämmentävän hyvin. Ruokaravintoloita, joista löytyy drinkkitaitoa on vähän, joten suuri kiitos Ragulle sourista!

Ensimmäisen ruokalajina eteemme asetellaan siikainen annos. Siikaa, siian mätiä, tuorejuustomoussea, yrtticreme, rapukeksi ja katkista. Siika oli todella suolaista ja todella hyvää. Annos oli makuumme turhan kermainen, mutta pääraaka-ainetta oli käsitelty taiten ja kunnioituksella. Laseihimme saimme tilkkaset Praepositus 2015 Abbazia di Novacellalta. Hedelmäinen ja kuiva maultaan, hyvin rieslingin-kaltainen. Helppo ja yllätyksetön viini, ei peittänyt alleen ihanaa siikaa.

Purnukka. Savuinen purnukka! Sisällä savun lisäksi vasikkatartaria, mustikkaa, rucolakastiketta ja purjoa. Mahtava annos. Upea tuoksu, joka tuo mieleen savusaunan ja kesän. Harmoninen maku. Pieni näpertely purkin kanssa ja savutuprahdus vain lisäsivät iloa. Rakastettava annos! Sydän --> <3 Sydämellisen purnukan sisältö huuhdottiin alas lambruscolla! Superhämmentävä viini valinta. Cleto Chiarlin Vecchia Modena Premiumia. Raikkaan hapokas ja pirskahteleva, jopa arvokkaan oloinen. Hienoistuneimpia lambruscoja, joihin olen törmännyt. Yhteistoiminta vasikkapurnukan kanssa oli yllättävän toimiva!

Tilasimme lisäksi vielä yhdet whiskey sourit. Miksi? No, miksi ei! Taasen suuri kiitos. Kello oli jo paljon ja baari vieläkin auki.

Keitto-lauantai, monellakin tavalla. Edessämme kurpitsakeittoa, ankankoipiconfit ja mangochutney. Iloisista raaka-aineista oli onnistuttu rakentamaan lievästi mitäänsanomaton annos. Keiton maku oli kohdallaan, mutta kokonaisuus ei toiminut yhteen toivomallamme tavalla. Jännällä etiketillä varustettu Time Flows 121 b.C., vino oranjea luomuna. Aprikoosia, kevyttä happoa, pitkään suussa istuva maku. Itsenäisenä viini ei omaan suuhuni toiminut, mutta keiton kanssa tuntui uppoavan hyvin. Tiedä sitten johtuiko tämä naapurilasissa olevasta sourista vai hyvin paritetusta viinistä.

Ankka johdatteli meitä jo punaisemman lihan pariin ja illan päävatina eteen jolkotteli poronvasa. Mukana lautasella suppilovahveroa, kanttarellia, lehtikaalia, punajuurta ja majoa. Poron kypsyys oli täydellinen ja koostumus sen mukainen. En tiedä miten nämä raaka-aineet liittyvät italialaiseen keittiöön, mutta ei sen väliä. Todella toimiva ja harmoninen pääruoka, joka muun kivan lisäksi oli todella kaunis. Etnan rinteiltä pöytäämme löytyi Masseria Setteportea. Hyvin tamminen punaviini, jossa mukana hitunen kahvin ja luumun aromeita. Täydensi ja nosti esiin poroa kauniisti.

Arvokkaan punaviinin jälkeen onkin vuorossa Marlin helmeilevä. Eiku, ööö, Elio Perronen Bigaro. Sokerinen, mansikkainen, makea rose. Alkoholia ei ole nimeksikään, vain 5%, mutta ehkä tähän aikaan yöstä se on vain hyvä asia. Menun viimeisenä annoksena puolukkaa. Puolukkaa monella tapaa. Lisänä paahdettua valkosuklaata ja italialaista marenkia. Marenki oli tuoretta ja aikalailla niin herkullista kuin marengista vaan voi saada. Puolukka oli yllätyksellinen valinta jälkiruoan juoneksi ja kokonaisuutena annos oli vallan kelpo päätös illalle.

Kahvin ja laskun kera nautin lasillisen grappaa. Valikoima oli kiitettävä, mutta jopa paras grappa maistui tärpätiltä. Mutta sitä sai mitä tilasi. Ilta kustansi paria euroa vajaa 300 euroa, joka on keskihintaista. Ragu yllätti minut positiivisesti. Ravintolan mitäänsanomaton maine omalla tutkalla johtuu varmasti pitkälti sijainnista; miten se Ludviginkatu voikaan aina unohtua. Voimme kuitenkin lämpimästi suositella paikkaa niin ruoan kuin palvelun osalta, vaikkakin se viimeinen särmä puuttuu. Palvelusta kiitos ja anteeksi. Meitä kohdeltiin ihanasti ja olimme taas ravintolan viimeiset asiakkaat.

Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma8+
Palvelu 9
Kokonaisuus 8+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Hyvät italo-viinit
+ Ystävällinen ja välittävä palvelu
- Annokset kaipaisivat lisää yllätyksellisyyttä

Mikä: Ragu, skandinaavis-italialainen ravintola Kaartinkaupungissa

www.ragu.fi

Karu Izakaya - Himmeän laadukasta aasialaista

Totutusta poiketen tämä teksti ei käsittele fine dining -ravintolaa, vaan asteen maanläheisempää ravintolaa, jossa syömämme ruoka oli parasta aasialaista, jota olemme maistaneet. Kuvia ei ole, koska emme kuvitelleet tekevämme juttua tästä illasta.

Paikka on Karu Izakaya. Noin 20 asiakaspaikan izakaya-ravintola Turun keskustassa. Emme edes katsoneet listaa, tilasimme pisimmän menun juomineen.

Whiskey sourit alle ja ensimmäiseksi murkinaksi hawailaishenkinen tonnikalapoke lentokalan mädillä. Parasta tonnikalaa koskaan. Annos oli runsas ja harmoninen ja raaka-aineiden kunnioitus japanilaisella tasolla.

Chablis pöytään ja kiinalaisravintoloista tutulla tavalla neljä pientä ruoka-annosta. Paitsi että annokset eivät olleet liian pieniä. Lämminsavulohipullia, wakame-salaatti, taskurapu-bun ja tiikerirapua majoneesin kanssa. Itse rakastuin buneihin, joissa ei ole yhtään vitamiineja pilaamassa makua: rasvaa, rapua ja pehmeää leipää ja pientä potkua majoneesista. Kaikki neljä ruokalajia olivat hyvin maukkaita.

Seuraavaksi punaviinit laseihin ja pöytään miniribsit, kaalimunakas-henkinen paistos (tai miksi sitä nyt kutsuisi) ja kimchi. Näistä viimeisessä oli upea potku. Ribsien liha luisui pois luilta ajatuksen voimalla ja teriyaki täydensi elämystä. Kaalimunakas oli i-so. Näiden jälkeen suurin nälkä alkoi olla jo taitettu, mutta matka jatkui.

Sushit. Kahdelle hengelle vähintään riittävä setti nigireitä (ainakin tonnikala, makrilli, rapu, lohi ja siika) ja sashimia (ainakin samat raaka-aineet kuin nigireissä lisättynä marmorifileellä). Jos aikaisemmissa annoksissa oli pientä hulluttelua mukana, nyt oltiin perusteiden äärellä. Ei kikkailua, vaan täydellisiä raaka-aineita ja oikein keittyä sushiriisiä.

Jälkiruoan kyytipojaksi raikasta umeshu-viiniä, johon Tiina rakastui. Lautaselle tuli illan ainut sivuaskel pois Aasiasta: omenastruudeli. Hämmentävää. Mitä se tässä vadilla tekee?  Kysyimme. Kuulemma japanilaisessa keittiössä on niin onnettomat jälkiruoat, että pakko hakea inspiraatiota muualta. Hyväksytään, ei ainakaan tullut jälkiruoaksi niitä makeita riisipalluroita. Struudelin kaverina tarjottiin riisiviiniä, lakritsia ja pitaia-hedelmää sisältävä vaahto.

Matkan päälle vielä pikkuisen sakea ja kahvia, niin ilta oli taputeltu. Palvelu oli meidät henkilökohtaisesti huomioivaa ja letkeän rentoa. Hintaa ilalle tuli n. 190 euroa. Ei paha, todellakaan. Ruoan laadun perusteella Karu ansaitsisi maininnan punakantisessa kirjassa tai vähintään White Guidessa, tasalaatuisuuteen emme pysty yhden kerran perusteella ottamaan kantaa. Lämmin suosittelu paikalle.

Raadin arvio:
Ruoka 9-
Juoma 8
Palvelu 9
Kokonaisuus 8,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta
+ Huomioiva palvelu

Mikä: Karu Izakaya, aasialainen ravintola Turun ytimessä

ravintolakaru.fi

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.

Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.

Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.

Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.

Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.

Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.

Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.

Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 

Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com

Demo - Helsingin pitkäikäisin tähti-ravintola

Tarkoitus oli viettää rauhallinen perjantai karkkipussin ja Hauskojen kotivideoiden kera. Marjomaan Sampo on niin hellunen ja loistava viikonlopun avaaja. Mutta ei, eehei. Puolihuolimaton soitto Demoon ja meille oli pöytä parin tunnin päästä. Hirveä hätä ja hässäkkä! Äkkiä suihkuun, tukat töttörölle ja pikku etkoille West Coast Minigolffiin. Tiina voitti, ei se mitään. Äh. Paskat. Harmittaa vieläkin rankasti tuo katkera tappio.

Mutta rankasta urheilusta takaisin teemaan: ravintola Demoon. Demo on jo vanha ja klassikko. Perustettu 2003 Tommi Tuomisen ja Teemu Auran toimesta. Ensimmäisen kerran ravintola sai tähtensä jo 2007 ja on säilyttänyt sen siitä asti. Lafka löytyy Helsingistä Uudenmaankadulta ja ikkunoista näkyykin välkehtivä asfaltti ja vastapäisen talon seinä. Ravintolasali on sisustettu rauhallisesti ja huomion vievät kummitusmaiset, valtaisankokoiset valaisimet. Asiakaspaikkoja löytyy nelisenkymmentä.

Vaikka Suomessa ollaan, hovimme puhui englantia: No need to look at the menu. We go with the longest one anyways, and with the wine pairings. Kiitos. Tällä kertaa pisin menu tarkoitti seitsemän ruokalajin settiä. Pelin avasi turvalliseen tapaan samppanja: Pierre Gimonnet et Fils. Nuorehkon oloista lientä, joka omaan suuhuni maistui yllättävän makealta. Ei silti valittelua makeudesta, sillä pöytään tuotiin ensimmäinen amuse. Pikkelöityä lohta, pikkelöityä punasipulia, piparjuurta, yrteillä infusoitua majoa ja sipulipölyä. Annos oli toooooosi pieni, kuten amusen toki kuuluukin, mutta toooooosi hyvä. Tuhdista majosta huolimatta hienovaraisesti pikkelöity lohi tuli esiin loistavasti ja erityismaininta punasipulin maun onnistuneesta pyöristyksestä. Lupaa hyvää!

Shamppis alas ja uuteen lasiin omaa suosikkia, Chablista. Samuel Billaud premier cru 2014. Yrttinen, rypäleinen maku ja pitkä mineraalinen jälkiaromi. Todella hienostunut chablis. Upean viinin kyyditsijäksi tuotiin talon leipiä. Briossia, jonka päällä hunajaa ja fenkolinsiementä sekä hauskaa vehnäleipää, johon oli hierottu juurestuhkaa. Briossit nyt vaan ovat yleensä aina turhia ja niin tälläkin kertaa. Vehnäleipä oli ihan hyvää mutta tuhka ei itsessään tuonut makuun lisäarvoa - päinvastoin - tuhkasattumien kohdalla maku oli jopa hieman liian palanut. Onneksemme emme kuitenkaan joutuneet pitkään jyrsimään pelkkää leipää, sillä illan yksi huikeimmista kokemuksista tuotiin eteemme.

Sitä valmistetaan metsässä trangiassa, armeija ja sadat lounasravintolat tarjoavat sitä torstaisin, kyllä vain! HERNARIA! Fermentoitua hernekeittoa, pekonia, creme fraichea. Iso annos. Ihana, maukas, hienostunut ja yllätyksellinen twisti arkiseen klassikkoon. Ja vielä chabliksen kanssa. Kun halutaan yllättää asiakas klassikon remakella, näin se tehdään. Taitavaa. Maku oli pyöreä ja täyteläinen ja silti hyvin herneinen. Ja eihän sitä nyt pekonilla koskaan ole yhtäkään annosta onnistuttu mokaamaan. Tässä jos jossain suomalainen perinneruoka nostettiin uudelle tasolle: jotain niin hemmetin tuttua ja lohdullista ja samaan aikaan äärimmäisen hienostunut tekstuurien ja vivahteiden yhdistelmä. Hienoa!

Jatketaanpa valkoviinillä. Laseihimme kumotaan Jurtschitsch 2013 Rieslingiä. Kuiva, tasapainoinen, sitruksinen, kiva riesling. Ansaitsisi enemmänkin kuka ties hehkutusta, mutta sori vaan, chablis oli niin loistava, että tämä jää kauas jälkeen. Rieslingin kanssa pöytään tuli illan toinen ilotulitusannos: kaunis ja pieni annos Kobe-härän carpacciota, kananmaksamoussea, punaista ja keltaista retiisiä ja villiyrttejä. Sanotaan se nyt suoraan, aivan saatanan hyvä annos. Niin voimakkaat maut. Lihaa. Suolaa. Maksaa. Pientä happoa retiiseistä. Ja viini, se toimi aivan sairaan hyvin tämän kanssa.

Antiikkista rieslingiä: Balthasar Ress 1992. Kuiva, mausteinen, kevyesti kukkaisa bukee,  kypsä eksoottinen maku. Vau. Upean viinin kanssa grillattua markillia ja valkoista parsaa, lohen mätiä, grillattua markillin mätiä. Parsan kypsyys on täydellinen. Ja tässä on pakko lainata Tiinaa (sanasta sanaan): maku o niinku perfekto, mut tuoksut o niiku kotosat. Kuulema ihan kuin olisi mummon palvauspöntön vieressä istuskellut.

Vaihdetaan väriä. Punkkua. Ah. Ja hyvin viileätä sellaista, koska helleaallon lämmittämässä ruokasalissa se olisi lämmennyt ihan turhan vikkelään. Hyvin spotattu. Chateau La Fleur Pourret. Klassista Saint-Emillion viiniä. Keskitäyteläistä, luumuja, tummia viinirypäleitä. Punaviinin kera pöytäämme kannettiin lihaa, possua. Possun vatsaa grillattuna, possun niskaa, anjovista, grillattua kesäkurpitsaa, kesäkurpitsapyre, kvinoaa, porkkana ja villiyrttipestoa. Kesäisen makuinen annos. Rasvaisa possun vatsa maistui grillille ja suli suussa. Runsaasti käytetty kesäkurpitsa oli valmistettu maukkaasti ja toimi upeasti possun kanssa. Kelpo setti, jota voisi kuvitella syövänsä mökillä.

Tiina ei juustoista tykkää, mutta Demossa Tiina tykkäsi! Eteemme tuotiin juustotaco. Kyllä, taco. Kymmenen kuukautta vanhaa goudaa ja samasta juustosta tehty vaahto, pähkinöitä ja kiinanmandariinia (tjsp). Suussa sulava juustoannos, ja rapsakka taco teki annoksesta hauskan. Ja jotta jo valmiiksi mielikuvituksellinen juustoannos olisi ollut entistä jännempi, juuston kanssa tarjottiin La Kernen siideriä. Siiderin hapot lauloivat yhteen mahtavasti juuston 52-prosenttisen rasvan kanssa. Ihanaa kepeyttä, leikkisyyttä ja raikkautta perinteisiin juustolautasiin verrattuna.

Laseihin Johanneshof Reinischia, jonka 100g sokereista pystyi päättelemään, että olemme saapuneet jälkiruokamaahan. Raparperia, paljon raparperia: raparperia ja valkosuklaata, kuivattua raparperia, raparperijätksiä, raparperia ja kinuskia, raparperihakkelusta ja pistaasikakku. Ihanan raikas ja hapokas annos, joka komppasi viiniä hyvin. Kotipihojen raaka-aineesta saa näin hauskan annoksen. Raparperi saatteli meidät illan toiselle jälkkärille ja viimeiselle annokselle: briossia, hapankermaa, mansikkaa ja mansikkajäätelöä. Tiina rakastui tähän annokseen ja löysi annoksesta samanlaisen perinnevivahteen kuin hernekeitosta: moderni versio pannarista mansikoilla! Oikeassa mittasuhteessa raikkautta, makeutta, mansikkaa ja happoa, yhdistettynä Cerdonin bugey-viiniin. Hieno päätös illalliselle.

Ei-ihan-halvan 444 euron laskun kera pöytään tuotiin vielä petit foursit, jotka viimeistelivät hyvin illallisen. En ollut ensimmäistä kertaa Demossa, mutta tämä kerta oli paras koskaan. Kokonaisuus oli kekseliäs, maukas ja suositeltava. Iso plussa soundtrackista. Turhan usein rafloissa on taustalla sietämätöntä kikkeli-loungea. Ei nyt. Lista oli täynnä vanhempaa ja uudempaa meidän makuun olevaa musaa. Palvelu oli, kuten jo mainitsinkin, pääosin englanniksi. Palvelu oli perushyvää ja pitkämielistä, vaikka vaihdommekin pöytää parikin kertaa valoisampaan.

Raadin arvio:
Ruoka 8+
Juoma 8,5
Palvelu 8+
Kokonaisuus 8+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Tasapainoinen, taitava kokonaisuus
+ Viinivalinnat. Muutenkin Demon kellarilista kannattaa tarkistaa.
- Pelattinkohan turhankin varman päälle välillä...
- Pisimpään menuun olisi voinut pari annosta tai amusea enemmän voinut mahduttaa.

Mikä: Demo. Yksi nykyisen ravintolaboomin uranuurtajista Suomessa. Säilyttänyt tasonsa ja tähtensä pitkään.

www.restaurantdemo.fi

Finnjävel - Ensi-iltajännitystä

Nyt on onnistuttu nostamaan hype ravintola-avajaisten ympärillä uuteen mittaluokkaan Suomessa. Finnjävel on edesmenneen G.W. Sundsmansin tiloihin 7.4 avattu fine dining -ravintola, jonka juju ainakin alkuvaiheessa on keskittyä suomalaiseen perinneruokaan ja luoda siitä hienoa. Ravintoloitsijoina toimivat mm. Murusta tunnettu Henri Alén ja Demon Tommi Tuominen. Ammattitaidosta ei pelin ainakaan pitäisi jäädä kiinni. 

Ravintolan perustamisen ympärille on luotu myös televisiosarja, joka alkaa pyörimään ruudussa huhtikuun loppupuolella. Tämä on varmasti omiaan lisäämään ravintolan kävijäkuntaa. Ainakin youtube-pätkän perusteella sarja vaikuttaa hauskalta.

Suihkun kautta niskaan taasen piirun verran parempaa vaatetta ja suunta Etelärantaan avajaisillan menua maistelemaan. Nälkä on massiivinen. Sisäänkäynti ravintolaan tapahtuu Havenin sisäpihan lasikuutiosta, josta löytyy myös avokeittiö, jossa puolijoukkueellinen miehiä pipertää muikkuja. Meidät otetaan sydämellisesti vastaan ravintolapäällikkö Maijan toimesta ja ohjataan ravintolasalin puolelle. Sisustus on pelkistetyn pohjoismaista ja Ateljé Sotamaan kaksikko on onnistunut suunnittelussaan hyvin. Etenkin pöytien valaistus on hauska: kuhunkin pöytään on tuotu oma valo, jonka päällä alussa oli pieni lasinen piru ja myöhemmin tämä vaihdettiin vähäeleiseksi valokepiksi. Sotamaa on myös suunnitellut aterimia, laseja yms. ravintolaan. Näissä turhan monessa on erikoisuudentavoittelu mennyt käytännöllisyyden edelle; esimerkiksi ylipitkät aterimet olivat vain vaikeat.

Salin tunnelma on tavanomaisuudesta poiketen äänekäs. Varsinkin yhden herraseurueen HIFK-huudot, peräpukamakeskustelut ja yleinen älämölö on hyvin poikkeuksellista suomalaisessa fine dining -paikassa. Muu väki onkin tavanomaisempaa ensi-iltakööriä: Helsingin ravintola-alan väkeä, johtajia, vauraanoloisia eläkeläisiä. Ja sitten me. Mutta ruokaan! Senhän takia ainakin me Finnjäveliin tulimme!

Päädyimme luonnollisesti pidempään 12 ruokalajin menuvaihtoehtoon viineineen. Ensimmäisenä amuse-bouchena Viilis tai siis viilis. Tiiäkste? Sellainen lasten makuun oleva viili. Päällä vähän kuivattua puolukkaa. Ei maistunut oikein miltäkään, vaikka kovin koitin ottaa iloa siitä, että viilin alkuperä löytyy talon omasta meijeristä. Shampanjana oli Foliage Brut. Kivan kevyt ja kuiva viini. Ilman kuplivaa viilis olisi jäänyt täysin turhaksi, mutta yhdessä toimivat jotenkin.

Seuraavana tervehdyksenä fermentoitua naurista, jonka sisällä suolattua hevosta (metukkaa!), kylmäsavulohta mummonkurkulla ja sinapinsiemenillä sekä savustettua muikkua. Kylmäsavulohi oli loistavaa, hyvä! Minä tykkäsin hummasta, Tiina ei. Muikku oli, noh, ei nyt pahaa, mutta kun jokaiselta torilta saa parempaa! Kolmantena amusena ohraperunarieskaa suoraan uunista. Päällä oli Juvalta vartavasten Jäveliä varten maltaalla syötetyn possun rasvaa. Rasvainen leipähän on aina hyvää, mutta ei tämäkään tarpeeksi wau. Kokonaisuudessaan amuset jättivät vähän valjun kuvan eivätkä saaneet odottamaan lisää.

Vihdoinkin, tosi toimiin ja menun kimppuun! Laseihimme kaadetaan Van Volxemin 2014 rieslingiä. Upea juoma. Raikas ja suoraviivainen rieslingmäinen maku, lantamainen tuoksu. Lautaselle muikun mätiä, jogurttia, paahdettua tillin siementä ja tillikastiketta sekä tattaripuffikeksi. Annos toimii mukavasti rieslingin kanssa. Varsinkin keksi oli hauska lisä annoksessa, vaikka muuten ehkä vähän varman päälle pelaamiselta annos tuntuukin.

Odottavan aika on pitkä! Ensimmäisen varsinaisen ja seuraavan ruokalajin välillä meni puolisen tuntia. Keittiössä kuka ties jokin hikka. Onneksi viinilasejamme täytettiin tasaiseen tahtiin, koska samalla viinillä pitäisi vielä seuraava ruokalaji jaksaa ja kyllähän se odotellessa vähenee. Vessareissulla kuulin, kuin keittiössä joku kiroili, että "loppu on eikä sitä tänään enää mistään saa". Pisti hymyilyttämään ja mietityttämään, että mistäköhän jäämme paitsi. Ah, vihdoinkin, lisää ruokaa!

Pöytään uiskenteli omalaatuisessa astiassa haukea! Mukana annoksessa oli hauen mätiä, fritattua suomua, sipulia ja kastike paahdetusta sipulista. Voi sitä tuoksua! Ihan tuli lapsuuden mökkikesät mieleen. Kastike pelasti annoksesta paljon, koska ikävä kyllä kala oli kohtuuttoman mautonta. Astiassa erikoisuuden tavoittelu meni ruokailun edelle. Hankala kulho, ylipitkät aterimet ilman lusikkaa. Ei syömisen pitäisi olla näin vaikeaa.

Puhdas lasi pöytään ja siihen Nikolaihof Gewurtztraminer 2012 Itävallasta. Ihan kelpo viini, tai mitä sitä huijaamaan: me tykättiin tästä tosi tosi paljon. Hieman vähemmän rasvainen kuin Gewurtztraminer yleensä. Loistavan viinin seuraksi savustettua ahventa, imellettyä perunalaatikkoa (jossa paljon reunaa) ja kuminavinegrette. Tykkäsin ahvenesta, paljonkin. Tiina kertoi miten ahven olisi ollut vielä parempaa: paistamalla se voissa. Ikävää, mutta totta. Voilla ei voi mokata. Hyvä annos, vaikkakin oli haaleudesta päätellen tainnut seistä tiskillä jolttisen aikaa.

Seuraavan annoksen nimi Mukuloita Maakuopasta. Onneksi ei ollut kyse lapsista vaan juureksista. Annos kaivettiin hauskasta omasta maakuopastaan salissa, mutta vähän piilossa. Tuokaa vaan rohkeasti pöydän reunaan noin hauska tapahtuma. Nauris maakuopasta, mustaherukkaa ja kylmäpuristettu rypsiöljyä. Annoksen tärkein elementti oli mustaherukka. Ilman sitä kokonaisuus olisi ollut vain ja ainoastaan valju. Herukka toi happoa ja suutuntumaa muuten turhan kypsään nauriiseen.

Uutta lautasta kehiin ja pöytään Tytinää. Lampaan aladobia (viulua, potkaa, kateenkorvaa), pikkelöityä kanttarellia, kieltä, perunahelmiä. Tiina fiilisteli ennen maistamista, että onpa mahtavan maalaissuomalaista. Mutta pentele. Annos on kaunis kuin kukka, mutta missä on maku? Missä on rohkeus? Sienet olivat ihan turhia, mutta kivannäköisiä. Vähän samaa voisi sanoa jokaisesta osasesta. Sori vaan, täysi huti. Lasissa muistaakseni Marnen Chardonnayta Juran rannoilta. Perusvarma viini, mutta ei onnistunut nostamaan tätä annosta alhostaan.

Seuraava annos oli niin koomisen pieni, ettei ansaitse kolmea sanaa enempää kuvausta: Poron jännettä, miksi?

Karjalanpiirakka on ravintolan ympärillä pyörineen hypen varmaan eniten julkisuutta saanut annos. Annos oli myös yksi illan parhaista. Tällä hetkellähän on kansainvälinen muoti dekonstruoida eli hajottaa osasiinsa klassikkoannoksia. Mestarit olivat ottaneet käsittelyyn kansamme rakastaman karjalanpiirakan munavoineen ja onnistuneet täydellisesti! Nyt oli vihdoinkin makua ja rohkeutta ja käsityöläisen hulluutta lautasella. Kiitos. Keltuainen geelinä, valkuainen hyytelönä, riisipuuro paistettuna. Ja tämän kruunasi sake. Hovimme suositteli sitä meille ja kyllä vain, en muista koska olisi sake ollut näin toimivaa. Ginjoa se taisi olla, koska jäähdytettynä nautittiin, mutta muuta en osaa sakesta sanoa, koska en vain osaa. Saa opettaa.

Taas lautasella kaunis annos, riekkoa Utsjoelta ja punajuurta. Yhteistuomio oli, että illan huonoin annos. Näillä raaka-aineilla olisi pitänyt pystyä parempaankin. Lisämiinus siitä, että (lämpimät) annokset tuotiin pöytään, vaikka toinen ei ollut paikalla.

Pöydässä koko illallisen ajan seisseet massiiviset punaviinilasit saavat vihdoin täytettä: Dennis Mortet Marsannay les Longeroies. Kukkaisaa ja marjaisaa, ja juuri sopivasti happoa suun takaosassa. Hyvä. Eteemme tuodaan Rössyä. Pohjois-Pohjanmaan herkkua. Eli veripalttua ja perunamuusia, siannahkaa ja tummaa lihalientä. Rakastin annosta. Upea. Liian pieni. Paltun pehmeä suutuntuma ja veren maku soitti hienosti yhteen muiden elementtien kanssa.

Perinteisen juuston sijaan saimmekin uunijuusto sokerikanelilla. Hauska siirtymäriitti jälkiruokiin. Laseihimme kaadettu Lammin sahti komppasi hienosti. Sahti tuli antiikkipullossa, joita oli kuulemma jahdattu ja löydetty sittemmin Punavuoren Patinasta. Hauska, yllätyksellinen annos. Ekana jälkkärinä Tassikahvi. Makushokki! Minä odotin ja kaipasin kahvia, mutta eeeeehei! Tassille kaadettiin jotain kahvikiisseliä tai vastaavaa. Sokerin virkaa ajoivat marengit. Hassu annos, se on hyvä asia.

Viimeisenä ja toisena jälkiruokana kansallisklassikkoa Pappilan Hätävaraa. Pullaa pohjalla, vattujätskiä, vattupulveria, unikkoa. Maku oli täyteläinen, mutta muuten viimeiseen annokseen toivomani ilotulitus jäi puuttumaan. Parempi lopettaa paukkuun kuin hiipua pois. Laseissamme oli Brachetto d'Acquin "Braidaa". Viini oli todella hyvä valinta.

Kuten aina, olimme jälleen ravintolan viimeiset asiakkaat. Lasku ei ollut päätä huimaava, vaan hinta oli kohdallaan: 443 euroa. En muista koska Suomessa olisi nähty fine dining -ravintolan avaamisen ympärillä vastaavaa pöhinää. En tiedä johtuiko ensi-illasta vai pienestä varman päälle pelaamisesta, mutta ihan kaiken hypen tasolle ei päästy: ruoka oli turhan tylsää ja tarjoilu, vaikkakin sydämellistä, oli välillä hapuilevaa. Konsepti on kiva, mutta haastava pidemmän päälle, mikäli tarkoituksena on etsiä aina vain uusia Suomi-klassikoita. Mutta kuten teatterissakin, ei ensi-ilta ole ravintolassakaan se paras päivä; annan Finnjävelille vielä mahdollisuuden.

Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma 8+
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Viinit
+ Palvelu vallan ystävällistä ja sydämellistä
+ Hinta
- Ruoka turhan tylsänmakuista
- Annoskoot. Ei tämän mittaiselta illalliselta kuulu lähteä näl-käi-se-nä!

Mikä: Finnjävel. Suomi-klassikoita Etelärannassa suuren hypen saattelemana.

www.finnjavel.fi

ps. Itseäni kiinnostaa ihan vietävästi maanantaisin ravintolassa oleva Nyjävel-ilta, jossa keittiö testailee uusia juttuja!

Jan - Etelä-Afrikasta Nizzaan rakkaudesta ranskalaiseen

Oi Nizzan kevättä, vaikka keskitalvea eletäänkin. Matka suuntautui tänne suosikkikaupunkiimme helmikuussa ja aiemmin jo kirjoittelinkin tästä ihanan tuskaisesta tehtävästä päättää mistä ammentaa ravintoa tällä kertaa. Suihku, ylipukeutuminen, pikku drinksut tukkaa kammatessa ja taksi karnevaaliväkeä vältellen ravintola Janiin.

Jan on saanut nimen keittiömestariltaan Jan Hendrik van der Westhuizenilta. Todella ärsyttävä (lue: täydellinen) tyyppi, Jan on hyvä kaikessa! Farmipoika Etelä-Afrikasta, joka on freelance-valokuvaaja (pikkusen jännittää nämä meidän ruokakuvat), työskenteli Pariisin Ellessä harkkarina, josta sattuman kautta päätyi ruotsalaisperheen jahdille yksityiskokiksi ja päätti perustaa raflan. Raflan, joka vaatimattomasti palkittiin tähdellä pari viikkoa ennen helmikuista visiittiämme.

Ravintola on pieni 30-paikkainen pittoreski katutason sali Nizzan sataman takakujalla. Tavoistamme poiketen aloitan palvelusta. Palvelu oli loistavaa! Ensinnäkin Sinä, juuri sinä, joka siellä ylenkatsot Ranskaa, ranskalaista palvelua ja ranskalaisten kielitaitoa: salihenkilökunta osasi englantia loistavasti ja palvelu oli sydämellistä. Palvelu oli henkilökohtaista ja luonteenlaatumme huomioivaa. Jan ja hänen pääkokkinsa Kevin kävivät useamman kerran pöydässä rupattelemassa ja viihdyttämässä meitä. Me luonnollisesti olimme ärsyttäviä ja kyselimme kaikenlaista turhanpäiväistä. Olkaa hyvät. Sommelier Michael osasi loistavasti valita ja kuvailla viinejä ja kyseenalaistettuani argentiinalaisen viinin alkuperän (miksi ei Ranska!) vastaus "miksi ei" oli jäätävän oikein minulle.

Aloitellaanpa. Illan setiksi valikoitui pisin, vain viiden, ruokalajin setti viineineen. Annosten lukumäärä aiheutti pientä pettymystä alkuun, mutta vähänpä minä taas tiesin. Joo, tiedossa on hehkutusta. Alkudrinkiksi Henriotista tehty Kir Royal, Ranskassa kun kerran ollaan. Drinksun kanssa pöytään tuotiin amuse bouche: kampasimpukan kuoressa tarjoiltu lohiterriini kera linssejä ja yrttimousse. Peruskiva, muttei mitenkään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Jopa amuseksi vähän tylsä. Linssien koostumus harvoin on mieleeni eikä poikkeusta tapahtunut tälläkään kertaa.

Jan tuo pöytään leivän. Ja kehtaa mies vielä kehua sitä. Kuulema tulen syömään tätä vielä paljon. Maistan. Luovutan, turha laskea hiilareita. Sienenmuotoinen, jostain taikajauheesta keittiössä loitsittu käntty sekä sienellä tai jollakin mustalla magialla maustettu voi ovat upea yhdistelmä. Leipää murustaessa laseihimme kaadetaan Chateau Crémaden 2008 valkoviiniä. Luumua, hunajaa ja kevyesti happoa. Sopii loistavasti punajuuri-katkarapu-annoksen seuraan. Lautasella pikkuisen rujonnäköinen annos pikkelöityä punajuurta, paahdettua punajuurta, keltaista(!) punajuurta, valkusuklaa-kirnuvoi -kastiketta ja katkis. Nyt alkaa illan teema avautua. Monimutkaisia annoksia, jotka eri tavoilla aineksia yhdistelemällä tuovat uusia makuelämyksiä kielen päälle. Annos on hyvä, ainut miinus katkiksesta, jonka perkaamisesta ei laiska mies tai nainen perusta.

Tummalla kivilautasella eteemme tuodaan kevyesti kypsennettyä lohta, karamellisoitua endiiviä, avokadomousen, saksanpähkinäkrumblen, limetahnan ja wasabin kanssa. Tiina, virallinen lohiarvostelija tuomitsi lohen kypsyyden lähes täydelliseksi. Annos oli jälleen kompleksinen. Endiivistä oli katkeruus saatu pois. Lime oli välillä turhan päällekäyvä. Wasabi oli ihanaa, kuten aina. Kokonaisuutena todella mielenkiintoinen lohiannos.

Kaikki tietävät, että kun lasit tyhjenevät, ne kuuluu täyttää: Bousquetin Grande Reserva Chardonnayta Argentiinasta. Kyllä, sieltä, mutta köynökset on tuotu Ranskasta ja kypsennys on tapahtunut Ranskasta laivatuissa tynnyreissä. Lopputulos alleviivaavan chardonnaymainen ja pyöreä. Lautaselle vegeannos, jonka ristimme kesäkeitoksi. Ravioli, jonka täytteestä emme päässeet yksimielisyyteen, tomaattia, purjoa, vihanneksia, suunnattoman maukas tomaattibuillon. Mielestämme annokseen olisi saanut tuoda mukaan jotain rasvaista...ah, vaikka itse foie gras'ta. Kaiken kaikkiaan taasen monisävyinen annos, joka jätti kasvoillemme hymyn. Ja olokin tuntui freesiltä ja kevyeltä.

Clos de Caveau Fruit Sauvage 2014, hedelmäinen ja kevyt punaviini, joka kypsyisi kauniisti vielä pari vuotta, mutta kantoi seuraavan ruokalajin juhlavasti. Liharuokana pöytäämme tuotiin naudan sisäfilettä. Oikeasti. En muista koska olisin fine dining -ravintolassa saanut pihvifilettä. Ei sitä vaan tarjoilla, koska yleensä se on hemmetin tylsää ihan sama miten sen valmistaa. Mutta voi perjantai illan riemua, kun ihminen on väärässä. Parasta sisäfilettä koskaan! Liha oli annoksen pääosassa. Tykö oli ainoastaan laitettu lihan olemusta korostamaan selleriä, sipuli-kananmaksahakkelusta, hibiscus-kastiketta, hajuhernettä, soijatryffelivaahtoa ja perunakroketti. Yksinkertaista, rakas Watson, eikö? Pöytämme oli täynnä rakkautta ruokaa, toisiamme ja tätä lautasellamme makaavaa lihanklönttiä kohtaan!

Makuhermot huuhdottiin shottilasiin kootulla gin-tonic -granite kurkulla ja limellä. Todella hauska tuttavuus! Minä otin juustot, kuinkas muutenkaan, Tiina ei. Mutta verottaja käväisi annoksessa, joten luotetaan, että puhun molempien puolesta: yksi hauskin, kaunein ja paras juustolautanen koskaan. En siinä pikkupojan innossani edes kysynyt mitä juustoa lautasellani on. Ranskalaista se oli, koska se oli juustoa. Lautasella oli myös tavanomaisia tilpehöörejä, mutta Etelä-Afrikkalaisia juuria esiintuova biltong-henkinen naudan kylkipala oli metka tuttavuus. En muista koskaan saaneeni juustolautasella kuivalihaa. Lasissa Pradelle 2013 Les Pends Grozes-Hermitagesta. Nuori, voimakas viini, joka toimi juustovadin kanssa suloisesti.

Viimeinen annos. Illan huipennus jopa. Jälkiruokana ilotulitus, joka monimuotoisuudessaan tiivistää syömämme menun. Kookosjäätelöä valkosuklaasydämellä, klementiiniä, marenkia, keksi-pähkinäkrumble, sitursmelba, suklaata. Annos jossa oli kaikkea mitä voi jälkiruoalta kaivata: raikkautta, täyteläisyyttä, sitrusta, makeutta, lämmintä, kylmää, suklaata, tekstuuria... Sanomattakin selvää, mutta sanonpa nyt kuitenkin: pienempi kuin kolme. Erityismaininta jälkiruokajuomasta, joka oli Proseccoa, kuivaa, kuplivaa proseccoa. Yhdistelmä veti Tiinan jalat veteläksi. Loistava veto sommelierilta.

Kolmen tunnin jälkeen, mieltä ja pankkitiliä miellyttävän 300 euron laskun kera pöytään tuotiin petit foursit, joissa yhdistyivät afrikka-ranskalaisuus. Supersuklaisia palleroita ja banaania banaanilla. Hienoa. Lasissa kyytipojaksi vähän pastista, hienoa, hik!

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 8+
Palvelu 10
Kokonaisuus 9

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ranskalainen keittiö afrikkalaisella twistillä
+ Sydämellinen palvelu
+ Hinta
- Ei miinuksia

Mikä: Jan, juuri Michelin–tähden saanut pikkuruinen ranskis Nizzassa

www.restaurantjan.com