La Réserve - Nizzan sataman helmi

Keskitalvi Nizzassa on pikkuisen toista kuin Suomessa, joten pikainen pako loskasta on poikaa.
Pitkän viikonlopun lauantain illallispaikaksi valikoitui Nizzan sataman kupeessa oleva La Réserve. Ravintola sijaitsee ikonissessa sijainnissa. Ravintola on avattu jo 1862 ja on rakennettu rantajyrkänteelle. Ravintola on jokin aika sitten remontoitu 30-lukulaisittain art deco -henkeen. Saliin astuessa ensimmäinen fiilis on "vau". Lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat suoraan merelle ja Nizzan lahdelle yhdistettynä kauniseen sisustukseen vaikuttavat. Saatoinpa todeta ääneen, että tämä ilta tulee sattumaan - rahallisesti.

Tiinalle shamppanjaa (Roederer brut premier) ja mulle dry martini. Tilasin kahdella oliivilla. Sain twistillä ja vodkalla. Ihan hirveänmakuinen litku, joten minäkin siirryin shamppanjaan, jonka valitsimme myös menumme kyytipojaksi. Menuksi valikoitu pisin, neljän ruokalajin, Le Grand Menu. Sen pitää riittää tänään.

Illan setin avaavat amuset. Rasvassa paistettuja leipätikkuja, maa-artisokkapyrettä, lohta. Leipätikut olivat hassut. Churro-henkiset, munkkitaikinan tyyppisestä taikinasta tehtyjä. Näiden dippaaminen artisokkatahnaan oli kivaa puuhastelua. Artisokkamössö oli suolatonta, mutta omatoimisen suolaamisen jälkeen oikein hyvää. Lohi oli mautonta ja turhaa. Toisena amusena eteemme tuodaan kukkakaalikeitto tryffelillä höystettynä. Sangen onnistunut kokonaisuus. Tryffeli maistuu ja tuoksuu läpi. Keitto on kuohkeaa eikä kukkakaalin makua ole pilattu mitenkään. Jälleen kerran keitto, jota soisi saavan einespussista lähikaupasta. Mutta ei saa. Sitä saa täällä Nizzasta merinäköalaraflassa.

Mustekalaa pähkinäpyreen ja perunakrokettien kanssa. Lautaset kiitettävän kuumat. Peruna oli loistavasti valmistettu ja toimi yhteen mustekalan kanssa. Mustekala sen sijaan oli kumimaista ja mautonta, kuten aina, mutta kuitenkin parasta koskaan syömäämme. Pähkinäpyree sen sijaan oli kaameaa.

Maalaiskanaa, bataatti-artisokkapyree, kinuskia ja hapanta omenaa. Annos pikkuisen turhan suolaton ja jälleen piti olla itse suolaamassa. Kinuski oli kreisi ja hieno valinta. Makean suolaisuudessaan veti annoksen yhteen. Vaikka annoksessa oli tavanomaisesta kanasta saatu mielenkiintoinen kokonaisuus jäi annos kuitenkin vähän tavanomaiseksi johtuen juuri kanasta. Jokin jännempi proteiini olisi tuonut enemmän vau-kerrointa lautaselle.

Pääruokavaihtoehtoja oli kaksi: vasikkaa tai meritaimenta. Päädyimme vasikkaan. Selleripyree, jossa isoja selleripalasia, juustolla ja pähkinällä täytettyjä pastatankoja ja juustocracker. Cracker oli mahtava, juusto puski jokaiseen makunystyrään. Annoksessa oli jotain hauskaa mac'n'cheese-henkeä kiitos pastatankojen. Vasikka oli kypsennetty oikein ja oli erittäin laadukasta. Iloisen hauska pääruoka. Pastatangoille pisteet. Tiinan lautanen ei vaan tyhjentynyt kokonaan, koska kuulemma maha tuli täyteen. Eipä mitiä, siksihän täällä ollaan.

Tiinan onneksi jäljellä ei ole kuin enää yksi ruokalaji, ja vieläpä suosikkia eli jälkiruokaa. Jälleen meille esitettiin kaksi vaihtoehtoa jälkiruoaksi: päärynää vai suklaata. En tajua kuka hullu valitsisi päärynän suklaan sijaan, emme me ainakaan. Suklaataa suklaalla ja suklaalla. Suklainen pallo, jonka sisällä valkoista suklaata, alla suklaabrownie ja vieressä suklaakonvehti. Choco-överit. Annos oli juuri sitä miltä näyttikin eli peruskivalta suklaaöveri.

Loppuun kahvi ja petit fours. Sekä 311 euron lasku.

Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma - (lista olisi ollut laaja, mutta emme tutustuneet tarkemmin)
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Lokaatio on huikea
+ Ruoka tasavarmaa
- Ruoka tasavarmaa

Mikä: La Réserve. Ikoninen nizzalaisravintola huikeassa lokaatiossa. Michelin-maininta.

www.lareservedenice.fr

Allard - Ylihintainen bistro ducasselaisittain

Mitä muuta sitä ihminen Pariisissa maanantaina tekisi ellei söisi! Lounaalla olimme aterioineet ja juoneet itsemme raukeiksi Alain Ducassen Jules Vernessä, illalliseksi olin valikoinut piirun verran matalalentoisemman paikan: bistron.

Tiedetään, tiedetään. Tämän blogin pitäisi olla fine diningia ja tähtiä - ja se onkin. Tämäkään paikka ei tavallaan ole poikkeus, koska Pariisin St Germain-des-Préssä sijaitseva Allard ei ole mikä tahansa bistro. Paikka on osa Alain Ducassen imperiumia. Joten 2/2 Ducassea maanantaihin. Röyh.

Jos Vernestä oli upeimmat näkymät, mitä ravintolasta voi olla, Allardissa ei näy mitään. Ravintolaan laskeudutaan pari askelta jalkakäytävän alapuolelle. Ikkunoista näkyy vastapäiset talot ja koska olemme katutason alla, ei ikkunoidenkaan koko päätä huimaa. Katto on paikassa matalalla ja sisustus on, noh, bistromainen - kaikenlaista hassua taulua seinällä ja muuta maalaismaista.

Pitkiä menuja ei ole saatavilla, joten listalta valikoitu minulle alkuun etanat ja Tiinalle endiivisalaatti pekonilla, pääruoaksi sammakonkoipia. Agenda koko ravintolavalinnalle oli sammakonkoivet! Te, jotka ette ole niitä syöneet, syökää. Melkein yhtä hyviä kuin McNuggets.

Etanat olivat hyviä, mutta ihan turhan kuumia. Peruskamaa, jos sanoisin. Endiivisalaatti oli hyvä, mutta tylsä. Kiitokset pekonista, annoksen ainut osa, joka toi hauskuutta peliin. Sammakonreidet olivat ihan jees, niiden kanssa tarjottu riisi tavanomaista parempaa. Illan suurin pettymys kuitenkin olivat ne sammakonreidet - rimamme niiden osalta oli aivan liian korkealla. Reisien kuuluu olla hyvin fritattu ja pikkuisen rapsakoita pinnalta. Nyt niistä oli koitettu tehdä piirun verran terveellisempiä ja sehän ei käy laatuun! (Side note: viimeksi loistavia sammakonreisiä maisteltiin missäpä muuallakaan kuin Ranskan Nizzassa, hauskassa sammakkoravintola Le Frogissa. Se todistaa, että tämä ruoka ei ole pelkän valkopöytäliinaskenen yksinoikeus.) Juomaksi valitsimme Fronholzin rieslingiä (2014) Alsacesta. Ei huono, mutta eipä mitään spessuakaan.

Mahat tulivat täyteen, kuten pitikin. Paikka jätti kuitenkin vähän kylmäksi. Miksi? Siksi koska, jos mesta on Ducassen ja kaverin nimeä viljellään vielä paikanpäälläkin useampaan kertaan, niin silloin on odotusarvo korkealla. Odotusarvoa ei tiputa se, että ovesta astuttaessa ensimmäisenä näkyy avokeittiö, jossa on muutama tykkiryhmällinen kokkeja. Nyt mesta oli juuri sitä miltä se näyttikin, bistro. Kaupungissa on vähintään yhtä hyviä satoja kappaleita ja niissä paikoissa ei tarvitse pikaisesta illallisesta maksaa 245 euroa kahdelta hengeltä. Niissä selviää alle satasella, helposti!

Koska kyseessä ei ole haute cuisine -paikka, jätän nyt suuremmat arvostelut tekemättä. Tiivistetään peli tähän: perus bistro, jossa Ducassen nimi kolminkertaistaa hinnat.

www.restaurant-allard.fr/en

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.

Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.

Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.

Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.

Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.

Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.

Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.

Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 

Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com

L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon - Tähtimestarin ruokabaari

Joël Robuchon. Anybody? Joël on maailman eniten Michelin-tähtiä kerännyt keittiömestari. Miehellä on tällä hetkellä 25 tähteä, Ducassella oli parhaimmillaan 21 ja Ramsaylla (joka on muuten Robuchonin oppipoika) 7. 71-vuotias Robuchon on molekyyligastronomian pioneereja, joskin nykyinen kokkaus on perinteisempää laatua. Ja tätä ihan vain pikkiriikkisen perinteisempää laatua me päätimme Pariisissa testata maailman 80:ksi parhaimmaksi rankatussa ravintolassa.

L'Atelier de Joël Robuchonit on sisustettu sushibaariksi. Kyllä, baariksi. Vastaavan nimisiä ravintoloita on Pariisin lisäksi muistaakseni kahdeksassa muussa kaupungissa ja lähes kaikilla ravintoloilla on tähti tai pari. Saint-Germain-des-Pres:n ravintolassa on arviolta noin  80 asiakaspaikkaa, joista noin puolet tiskillä, josta avautuu näkymä keittiön puolelle. Me saimme paikan tiskin päästä ja pääsimmekin ihmettelemään pajan toimintaa lähietäisyydeltä.

Listan pisin setti oli tällä kertaa 10 ruokalajin discovery-menu. 10 ruokalajia sisältäen amusen, mikä on hyvin outoa. Tutuksi tulleeseen ranskalaiseen tyyliin mitään viiniparituksia ei löytynyt, joten päädyimme valitsemaan yhden juoman, jolla aiomme selvitä jälkiruokiin asti. Juran valkoviiniä, Domaine de la Pinte 2011 Arbois Savagnin. Viini oli mukavan hapokasta, rikasta, kevyesti siiderimäistä ja juuri oikeassa lämpötilassa.

Nälkää oltiin kasvatettu koko päivä pitkällä kävelylenkillä ympäri Pariisin keskustan, joten tänne sitä ruokaa! Amuseksi Le Meloni. Härkäcarpaccio paprikakermalla ja melonigeelillä. Ilmiselvä moderni väännös klassikosta: melón con jamón - melonia kinkulla. Todella maukas annos kahdella makealla komponentilla ja suolaisella kinkulla. Hyvä. Jotain paikan toiminnan loppuunsaakka miettimisestä kertoo se, että näimme kahdesti amusen aikana, kun koko henkilökunta laulaa asiakkaalle Paljon Onnea ja tuo jälkkärin kynttilällä. Onneksi nämä olivat myös illan ainoat kerrat.

Matka jatkukoon. Vielä on nälkä. Le Gazpacho. Jumalainen gazpacho oliivisipseillä, sinappivaahdolla, krutongeilla ja basilikalla. Oliiviöljyn, balsamicon ja basilikan maut tulevat ihanasti läpi, jääkylmä sinappi tuo kontrastia annokseen. Upea annos, illan parhaimpia. Hyvin espanjalaishenkinen aloitus menulla. Seuraavaksi Le Rapu savuisessa kulhossa. Rapua, bordeauxlaista kaviaaria, tomaattivesigeeliä ja avokadokastike. Hovimme kehotti syömään kaikkea lusikallisessa, mutta älä sinä tee niin. Avokadokastike on maustettu chilillä ja peittää alleen kaiken muun. Erikseen syötynä annos on maukkaampi, mutta kovin hatara. Kaikki maistui hyvältä, mutta annos itsessään ei ollut tasapainoinen.

Robuchon on onnistunut loitsimaan keittiössään yhden kaikkien aikojen parhaista krapularuoista: Le Muna. Uppomuna, pannussa paistettua pekonia, paahdettua sipulia, timjamia ja carbonarakermaa tarjoiltuna cocktail-lasista. Syntisen hyvänmakuinen annos. Voisi kuvitella syövänsä pastaa, kun carbonara maistuu suussa. Kaikki luettelemani maut erottuvat. Sunnuntaiaamupäivällä tätä pitäisi kaataa tetrasta mukiin ja lämmittää mikrossa. Maailma olisi valmis.

Le Ankanmaksa. Miksei hanhenmaksa? Jälleen kerran liian onnistunut annos. Tätä pitäisi saada maksalaatikollinen, ilman rusinoita. Kuumaa paistettua ankanmaksaa, hibiscus-kastiketta, kirsikkaa ja omenaa. Tämän täydellisyyden jälkeen siirrymme pikkuisen turhemmalle rintamalle. Le Kana. Kananrintaa, hibiscuksesta infusoitu liemi, inkivääriä ja seesamia. Annos jätti meidät aikalailla kylmäksi. Ilotulituksen jälkeen lautaselle tuli ihan perus kana. Buu. Nooh. Luotetaan, että tästä vielä noustaan.

Ja noustiinhan sieltä. Pikkuisen viiniä odotellessa ja eteen tuodaan Le Kala. Pietarinkalaa, avokadoa, korianteria, shalottia, jota maustettu tomaatin hapoilla. Sipuli ja tomaatin hapot toimivat uskomattoman hienosti. Kalan tekstuuri oli täydellinen ja pippuri kalan päällä oli hieno. Lautasetkin olivat vimosen päälle lämpöiset. Hieno kala-annos. Berceauxin jälkeen iihhanaa, kun joku tarjoilee meille kalan oikein.

Menussa piti Le Pääruoka valita kolmesta vaihtoehdosta ja me päädyimme Le Viiriäiseen. Foie gras:lla täytettyä hunajassa kypsennettyä viiriäistä, valkoista polentamuusia, mustatryffeliä, anista ja rakuunaa. Maksa oli lumoavaa, lintu itsessään vallan toimivaa ja se voinen muusi, se oli kotoisan epäterveellisen makuista. Kelvokas annos, mutta ah kuten niin usein, se menun kulminaatioliharuoka on ihan pikkiriikkisen vaisu. Tryffeli annoksessa tuntui ihan hitusen liioitellulta, ihan kuin se olisi pitänyt saada ujutettua menuun tavalla tai toisella. Tryffeli, se upea musta kulta, on syntisen ihanaa, mutta tähän annokseen se ei tuonut lisäarvoa makujen tai tekstuurin osalta. Siirtykäämme siis jälkiruokiin.

Pettymyksekseni juustoja ei tullut. Iso buu. Tiina näki vilauksen juustolautasesta naapuriseurueesta mutta jostain syystä meille ei niitä edes tarjottu. Jälkkärit käynnistetään Le Marengilla, joka esiteltiin meille kahdesti. Joku hikka palvelussa.  Pavlova-henkinen marenki vaaleanpunaisen praliinin päällä, vadelmanektaria ja litsisorbettia. Molemmat meistä tuomitsivat annoksen mitäänsanomattomaksi sanoilla tylsä ja perus. Marenki oli liian tahmeaa, no, ainakin tuoretta. Mutta sitten Le Suklaa. Jäisiä araguanisuklaan hileitä sorbetmaisesti koostettuna, kermainen suklaaganache, Oreo crumble, vattu- ja persikkamelba. Tiina itki onnesta annoksen edessä ja kyllähän minäkin tästä ihan pidin, mutta kun ei ole jälkiruokamanialla siunattu niin ei vain ole. Tiina sen sijaan hehkutti annoksen moniulotteisuutta: kylmää, kuumaa, samettista, crumblea, kevyttä, tuhtia, vaaleaa ja tummaa - kaikki samassa suullisessa täydessä harmoniassa toisiaan täydentäen. "Näin suklaa-annos kuuluisi tehdä." Eiköhän tuo riitä kehuksi.

Ja siinäpä se ilta sitten oli. Homma loppui jotenkin kuin seinään. Olimme taas baarin viimeiset. Meitä ei kummemmin huomioitu, katselimme kun väki puunasi keittiötä. Illan isoin miinus tuleekin draamankaaren puuttumisesta ja tietystä rutiininomaisuudesta. Tasalaatuisuus ja rutiini toki tuovat tähtiä, mutta jossakin pitäisi näkyä ja tuntua kohtaaminen ihmisenä ja tietty persoona (lukekaa pian julkaistava juttumme Chef et Sommelierin keikasta). Annokset yksinään olivat toki hyviä, loistavia toisinaan, mutta kokonaisuus ei tuntunut kokonaisuudelta. Ja tyly loppu alleviivasi tätä entisestään.

Keittiön yli-innokkaan pastamestarin ja muiden turistien tuijottelusta sai maksaa 518 euroa, joka on aikalailla mitä odottaa kaksitähtiseltä paikalta Pariisissa.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8 (viinilista toki oli hirrrrmuisen kattava)
Palvelu 7
Kokonaisuus 8

Mikä: L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon, maailman eniten tähtiä saavuttaneen keittiömestarin kaksitähtinen ravintola

atelier-robuchon-saint-germain.com/en/

Les Berceaux - Tuskaisen kamala tähtiravintolakokemus Champagnessa

Kesä ja loma! Fiinimpi syöminen on pikkuisen jäänyt tauolle kaiken grilliruoan ja hapansilakkatölkkien vyöryessä pöytään. Kotoisen Suomen sinileväiset järvet saivat heinäkuussa jäädä taakse ja suuntasimme Ranskaan. Ylläripylläri.

Épernay on Champagnen alueen the shampanjakaupunki. Kylän raitilla ja ympäristössä on shampanjataloja vaikka kuinka ja juoma ei maksa juuri mitään! Kuplaisen päkäilyn päälle on tarpeen syödä hyvin. Épernaysta tai lähiympäristöstä löytyy tähtiravintoloita kolme kappaletta ja illallispaikaksemme valikoitui Les Berceaux. Puuterilla punottava nenä piiloon, tukka ojennukseen ja syömään.

Aikakone! Ihan kuin olisi astunut Rosellaan 80-luvulla. Sisustus on suoraan sanottuna kaamea. Kokolattiamatto, joka on nähnyt kaikki risteilijöiden eritteet. Kissanoksennusverhot, jotka on lainattu Cumulus-hotellista. Rantasipin pakkohuutokaupasta hankitut kalusteet. Ja se astiasta. Villeroy & Bochin tunkkaisella keltaisella reunuksella koristellut lautaset. Joka paikka on punaista, tai keltaista tai jotain niiden väliltä. Valokin on kellertävää. Yök.

Micheliniä on usein kritisoitu siitä, että standardi tähden saamiseksi on alempi Ranskassa. Näin on. Les Berceaux on palkittu yhdellä tähdellä ja kokemuksemme mukaan paremman kokemuksen saa mistä tahansa keskinkertaisesta bonuskorttipaikasta Suomesta. Eli koittakaapa kestää, meillä oli vaikeaa.

Illalliseksi valikoitu menu, joka tällä kertaa pitää sisällään 4 ruokalajia ja asiaankuuluvat amuset. Pidempää ei ollut saatavilla. Menuun valittiin omilta listoiltaan alku-, kala-, liha- ja jälkiruoka. Ensimmäisenä pöytään kannettiin filotaikinan päälle kasattu tapenade-tomaatti-oliivi-kakkunen. Maultaan ei mitenkään huono, muttei tajuntaa räjäyttäväkään. Amuset tavanomaisesti jättävät odottamaan illalta paljon, mutta ensimmäiseksi amuseksi annos oli totaalisen kunnianhimoton. Väitän, että parempia naposteltavia tehdään yläasteiden kotitalousluokissa.

Seuraavana amusena pääsimmekin jo syvemmälle ranskalaisen keittiön puolelle: aladobia, vesikrassivaahtoa ja keksikrumblea. Tekstuuri kohdallaan, ei mitenkään liian raffi tai sileä hyytelö, vaahto toi sopivasti happoa ja rasvaa annokseen. Hetken aikaa ehdimme jo innostua, että illasta tulee tosi hyvä. Ei. Ei tullut.

Alkuruoka. Minulle parsa-kanttarelli-risotto. Risoton koostumus on täydellinen, mutta annoksesta huokuu tylsyys. Ei mitään tvistiä mihinkään suuntaan. Olisivat nyt edes laittaneet tryffeliä mukaan. Tiinan annos näyttää paljon kiinnostavammalta: cazpachoa, kurkkusorbettia, ilmakuivattua kinkkua (Espanjasta!), keksi ja tomaattia. Maultaan ihan kohtalainen annos, mutta vähäeleisempi olisi riittänyt. Annokseen laitettu keksi oli täysin turha ja jopa liikaa lautasella.

Kala-annokset. Pietarinkalaa mulle ja kampelaa Tiinalla. Annokset teoriassa ihan nättejä, mutta kaikkialle tunkeutuva keltainen väri ja valo eivät antaneet oikeutta annoksille. Laadukkaat raaka-aineet oli onnistuttu tuhlaamaan täysin. Kummassakaan annoksessa ei ollut yhtään happoa, Tiinalla joku burgerkingmäinen sipulirengas. Ärfh. Turhautuminen. Suomi on täynnä ravintoloita, joissa osataan tehdä kalat kymmeniä kertoja paremmin!

Liha. Illan paras annos saapui pöytään. Molemmat olimme valikoineet listalta liharuoaksi ankan. Ankan kolmella tapaa: rintafilettä, maksaa ja haketta. Jokaisen osasen kypsyys oli täydellinen. Mukana annoksessa oli sipulia ja perunakakkunen. Ja taas joku keksi. Annos oli i-s-o. Todella iso! Hyvin ranskalaista, mutta ei niinkään fine dine kuin maalaishenkinen. Ankkaähkyn jälkeen oli pakko pitää pieni tauko syömisestä ja ihmetellä mihin oikein olimme tulleet.

Tarjoilijoilla on päällänsä kaksiriviset puvut. Pukujen leikkaus viittaisi 80-lukuun, kuten myös 45 minuutin loopissa pyörivä taustamusaträkki. Kuten myös tähän asti nauttimamme annokset. Vahvistamme mielipiteemme aikakoneesta ja jatkamme juustoihin. En ymmärrä miksi keskellä Ranskaa juustovadilla on puolet juustoista italialaisia! En vaan ymmärrä. Muuten aika perus juustovati. Suumme puhdistimme rahkaisalla ruusunmarjakompotilla ja taas jollakin turhanpäiväisellä keksillä.

Jälkkäreitä tuotiin pöytään rekkalastillinen. Toinen toistaan retrohenkisempiä. Suklaata oli monella monella tapaa. Oli kirsikkaa. Oli moussea. Oli mustaherukkasorbettia. Oli outo lautanen. Oli joku kakkunen. Oli pähkinää. Oli ihan turhaa pitkittää tätä tuskaa! Jopa Tiina, jolle jälkiruoat ovat intohimo, totesi "Kantaisivat nyt vaan pois nämä".

Laskun ja kahvin kanssa pöytään tuotiin petit foursit. Peruskivat. Hintaa tuli 260 euroa. Ei nyt ihan mahdoton hinta tähtiraflaan, mutta samalla rahalla söisi paremmin vaikka missä! Viinin, premier cru chablis, hinta oli 62 euroa ja oli illan onnistunein osa. Alkudrinksuksi joimme monacot (googlaa, jos et tiedä) - jota repeilimme myöhemmin. Monacoista suuret kiitokset VR-Yhtymän Ranska-spesialistille. Ravintolaväen palvelua ei voi kiittää: pompöösiä, kaukaista ja vanhanaikaista.

Parin kolmen tunnin jälkeen totesimme, että piina on ohi ja juoksimme pakoon. Älä mene lähellekään ellet ole Jyrki Sukulan tuotantoyhtiön scoutti.

Raadin arvio:
Ruoka 6-
Juoma 8+ (viinilista oli vaikuttava!)
Palvelu 7
Kokonaisuus 5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Raaka-aineet
+ Viinilista oli todella kattava
- Niin vanhanaikaista kuin vain voi olla
- Mielikuvitukseton ja mauton ruoka
- Sisustus!

Mikä: Les Berceaux, tähdellä palkittu ravintola Épernayssa

www.lesberceaux.com (lausutaan Perseestä)

Jan - Etelä-Afrikasta Nizzaan rakkaudesta ranskalaiseen

Oi Nizzan kevättä, vaikka keskitalvea eletäänkin. Matka suuntautui tänne suosikkikaupunkiimme helmikuussa ja aiemmin jo kirjoittelinkin tästä ihanan tuskaisesta tehtävästä päättää mistä ammentaa ravintoa tällä kertaa. Suihku, ylipukeutuminen, pikku drinksut tukkaa kammatessa ja taksi karnevaaliväkeä vältellen ravintola Janiin.

Jan on saanut nimen keittiömestariltaan Jan Hendrik van der Westhuizenilta. Todella ärsyttävä (lue: täydellinen) tyyppi, Jan on hyvä kaikessa! Farmipoika Etelä-Afrikasta, joka on freelance-valokuvaaja (pikkusen jännittää nämä meidän ruokakuvat), työskenteli Pariisin Ellessä harkkarina, josta sattuman kautta päätyi ruotsalaisperheen jahdille yksityiskokiksi ja päätti perustaa raflan. Raflan, joka vaatimattomasti palkittiin tähdellä pari viikkoa ennen helmikuista visiittiämme.

Ravintola on pieni 30-paikkainen pittoreski katutason sali Nizzan sataman takakujalla. Tavoistamme poiketen aloitan palvelusta. Palvelu oli loistavaa! Ensinnäkin Sinä, juuri sinä, joka siellä ylenkatsot Ranskaa, ranskalaista palvelua ja ranskalaisten kielitaitoa: salihenkilökunta osasi englantia loistavasti ja palvelu oli sydämellistä. Palvelu oli henkilökohtaista ja luonteenlaatumme huomioivaa. Jan ja hänen pääkokkinsa Kevin kävivät useamman kerran pöydässä rupattelemassa ja viihdyttämässä meitä. Me luonnollisesti olimme ärsyttäviä ja kyselimme kaikenlaista turhanpäiväistä. Olkaa hyvät. Sommelier Michael osasi loistavasti valita ja kuvailla viinejä ja kyseenalaistettuani argentiinalaisen viinin alkuperän (miksi ei Ranska!) vastaus "miksi ei" oli jäätävän oikein minulle.

Aloitellaanpa. Illan setiksi valikoitui pisin, vain viiden, ruokalajin setti viineineen. Annosten lukumäärä aiheutti pientä pettymystä alkuun, mutta vähänpä minä taas tiesin. Joo, tiedossa on hehkutusta. Alkudrinkiksi Henriotista tehty Kir Royal, Ranskassa kun kerran ollaan. Drinksun kanssa pöytään tuotiin amuse bouche: kampasimpukan kuoressa tarjoiltu lohiterriini kera linssejä ja yrttimousse. Peruskiva, muttei mitenkään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Jopa amuseksi vähän tylsä. Linssien koostumus harvoin on mieleeni eikä poikkeusta tapahtunut tälläkään kertaa.

Jan tuo pöytään leivän. Ja kehtaa mies vielä kehua sitä. Kuulema tulen syömään tätä vielä paljon. Maistan. Luovutan, turha laskea hiilareita. Sienenmuotoinen, jostain taikajauheesta keittiössä loitsittu käntty sekä sienellä tai jollakin mustalla magialla maustettu voi ovat upea yhdistelmä. Leipää murustaessa laseihimme kaadetaan Chateau Crémaden 2008 valkoviiniä. Luumua, hunajaa ja kevyesti happoa. Sopii loistavasti punajuuri-katkarapu-annoksen seuraan. Lautasella pikkuisen rujonnäköinen annos pikkelöityä punajuurta, paahdettua punajuurta, keltaista(!) punajuurta, valkusuklaa-kirnuvoi -kastiketta ja katkis. Nyt alkaa illan teema avautua. Monimutkaisia annoksia, jotka eri tavoilla aineksia yhdistelemällä tuovat uusia makuelämyksiä kielen päälle. Annos on hyvä, ainut miinus katkiksesta, jonka perkaamisesta ei laiska mies tai nainen perusta.

Tummalla kivilautasella eteemme tuodaan kevyesti kypsennettyä lohta, karamellisoitua endiiviä, avokadomousen, saksanpähkinäkrumblen, limetahnan ja wasabin kanssa. Tiina, virallinen lohiarvostelija tuomitsi lohen kypsyyden lähes täydelliseksi. Annos oli jälleen kompleksinen. Endiivistä oli katkeruus saatu pois. Lime oli välillä turhan päällekäyvä. Wasabi oli ihanaa, kuten aina. Kokonaisuutena todella mielenkiintoinen lohiannos.

Kaikki tietävät, että kun lasit tyhjenevät, ne kuuluu täyttää: Bousquetin Grande Reserva Chardonnayta Argentiinasta. Kyllä, sieltä, mutta köynökset on tuotu Ranskasta ja kypsennys on tapahtunut Ranskasta laivatuissa tynnyreissä. Lopputulos alleviivaavan chardonnaymainen ja pyöreä. Lautaselle vegeannos, jonka ristimme kesäkeitoksi. Ravioli, jonka täytteestä emme päässeet yksimielisyyteen, tomaattia, purjoa, vihanneksia, suunnattoman maukas tomaattibuillon. Mielestämme annokseen olisi saanut tuoda mukaan jotain rasvaista...ah, vaikka itse foie gras'ta. Kaiken kaikkiaan taasen monisävyinen annos, joka jätti kasvoillemme hymyn. Ja olokin tuntui freesiltä ja kevyeltä.

Clos de Caveau Fruit Sauvage 2014, hedelmäinen ja kevyt punaviini, joka kypsyisi kauniisti vielä pari vuotta, mutta kantoi seuraavan ruokalajin juhlavasti. Liharuokana pöytäämme tuotiin naudan sisäfilettä. Oikeasti. En muista koska olisin fine dining -ravintolassa saanut pihvifilettä. Ei sitä vaan tarjoilla, koska yleensä se on hemmetin tylsää ihan sama miten sen valmistaa. Mutta voi perjantai illan riemua, kun ihminen on väärässä. Parasta sisäfilettä koskaan! Liha oli annoksen pääosassa. Tykö oli ainoastaan laitettu lihan olemusta korostamaan selleriä, sipuli-kananmaksahakkelusta, hibiscus-kastiketta, hajuhernettä, soijatryffelivaahtoa ja perunakroketti. Yksinkertaista, rakas Watson, eikö? Pöytämme oli täynnä rakkautta ruokaa, toisiamme ja tätä lautasellamme makaavaa lihanklönttiä kohtaan!

Makuhermot huuhdottiin shottilasiin kootulla gin-tonic -granite kurkulla ja limellä. Todella hauska tuttavuus! Minä otin juustot, kuinkas muutenkaan, Tiina ei. Mutta verottaja käväisi annoksessa, joten luotetaan, että puhun molempien puolesta: yksi hauskin, kaunein ja paras juustolautanen koskaan. En siinä pikkupojan innossani edes kysynyt mitä juustoa lautasellani on. Ranskalaista se oli, koska se oli juustoa. Lautasella oli myös tavanomaisia tilpehöörejä, mutta Etelä-Afrikkalaisia juuria esiintuova biltong-henkinen naudan kylkipala oli metka tuttavuus. En muista koskaan saaneeni juustolautasella kuivalihaa. Lasissa Pradelle 2013 Les Pends Grozes-Hermitagesta. Nuori, voimakas viini, joka toimi juustovadin kanssa suloisesti.

Viimeinen annos. Illan huipennus jopa. Jälkiruokana ilotulitus, joka monimuotoisuudessaan tiivistää syömämme menun. Kookosjäätelöä valkosuklaasydämellä, klementiiniä, marenkia, keksi-pähkinäkrumble, sitursmelba, suklaata. Annos jossa oli kaikkea mitä voi jälkiruoalta kaivata: raikkautta, täyteläisyyttä, sitrusta, makeutta, lämmintä, kylmää, suklaata, tekstuuria... Sanomattakin selvää, mutta sanonpa nyt kuitenkin: pienempi kuin kolme. Erityismaininta jälkiruokajuomasta, joka oli Proseccoa, kuivaa, kuplivaa proseccoa. Yhdistelmä veti Tiinan jalat veteläksi. Loistava veto sommelierilta.

Kolmen tunnin jälkeen, mieltä ja pankkitiliä miellyttävän 300 euron laskun kera pöytään tuotiin petit foursit, joissa yhdistyivät afrikka-ranskalaisuus. Supersuklaisia palleroita ja banaania banaanilla. Hienoa. Lasissa kyytipojaksi vähän pastista, hienoa, hik!

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 8+
Palvelu 10
Kokonaisuus 9

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ranskalainen keittiö afrikkalaisella twistillä
+ Sydämellinen palvelu
+ Hinta
- Ei miinuksia

Mikä: Jan, juuri Michelin–tähden saanut pikkuruinen ranskis Nizzassa

www.restaurantjan.com