Valter Bauer - Itävaltalainen makumatka 80-luvulle

Wien, kaupunki täynnä historiaa: Schubert, Strauss, Wittgenstein, Mozart, Freud, Valter Bauer. Näistä viimeinen ei välttämättä sytytä lamppua pääsi päälle, mutta Valter Bauer on yksitähtinen itävaltalaista ruokaa tarjoileva ravintola vanhassa suojellussa talossa Wienin keskustassa, ja ainut tähtikohteemme Wienin matkallamme. Ex tempore ei ole kovin helppoa tähtirafloihin varausta saada miljoonakaupungissa ja turistikohteessa. Asiaan. Päiväinen helle, kun muuttui illan lämmöksi vaivauduin laittamaan pitkähihaisen paidan päälle ja kampaamaan tukkani ja siirryin alabaariin odottelemaan Tiinan valmistautumista.

Taksi alle ja pikainen pyrähdys pikkukujille, josta Valter jo löytyikin. Varsin huomaamaton sisäänkäynti sivukadulla keskustan vilkkaimmasta sykkeestä. Avaamme oven ja astumme 80-luvulle. Ravintolassa on noin 25-asiakaspaikkaa, kokolattiamatto, holvikaarikatto ja tarjoilijoita puvuissa. Kaikki on kovin jäykkää. Jännä nähdä mitä tästä illasta tulee.

Alkuun lasi rosé shampanjaa Tiinalle ja minä päädyn dry martiniin, kahdella oliivilla. Rohkaisua alle. Samalle sukellus menuun...tai siis ei. koska otamme katsomatta pisimmän menun, neljä ruokalajia ilman jälkkäriä + amuse, ja siihen paritetut paikalliset viinit. Sukellus siis viinilistaan, massiiviseen viinilistaan! Kirja muistuttaa enemmän vanhaa raamattua kuin mitään muuta. Uskon, että isompikin viinifiili tyydyttyy VB:n viinikellarin valikoimista. Varsinkin Itävallan ihme gruner veltliner on loistavasti edustettuna.

Menu alkaa hämmentävimmällä amusella koskaan. Eteemme kannetaan lautaselliset leberkäset, eli palat makkaraa. Makkaraa! Aivot lyövät hetken tyhjää. Annos on ruma kuin makkara-annos vaan voi olla. Kyrsän kyytipoikana sinappia, mitäpä muutakaan. Sentään sinappi oli pikkuisen tuunattu kirvelillä ja sipulilla. Mitäpä tästä nyt sanoisi. Annos oli sitä itseään. Varmaan jotain outoa itävaltalaista huumoria.


Taivastellessamme amusen koomisuutta laseihimme eksyy jälkiruokaviininä paremmin tunnettu Beerenaulese Cuvée 2015 Kracherilta. Jälkiruokaviini. Taas aivot ottavat happea hetken ja pyrkivät miettimään skenaarion, missä jälkiruokaviini ensimmäisen ruokalajin kanssa olisi ookoo. Hanhenmaksa, se sen täytyy olla. Ja sehän on! Maksan kanssa briossi, kirsikkahilloketta ja kukkasia. Kaunis annos, tosiaan tukevat maut ja koostumukset ja se viini. Jopa Tiina, joka yleensä sylkee jälkiruokaviinilaseihin, joi lasinsa tyhjäksi. Viini korosti maksan pehmeyttä ja paheellisuutta. Hieno valinta.

Klassinen ravintola etenee menussaan kuin juna. Pikkujännän alkuruoan jälkeen on vuorossa kala, jonka kanssa riisiä, sahramikastiketta ja sinisimpukoita. Hovimme kertoi meille vain kalan saksankielisen nimen drachenfische, josta emme tajunneet mitään, joten nyt mennään vaan maku edellä. Valkoista tuo kala kuitenkin oli. Annos on iso. Kastike on mausta päätellen kalastokkiin tehty, johon lisätty pikkuisen tomaattia. Kastike tuo kivan makeuden annokseen, joka muuten on aika tylsä ja perinteinen. Ja iso. Viininä on Groissin gruner veltliner, jonka hedelmäisyys muuttuu kalan kanssa makeammaksi suussa kuin yksinään. Hyvä yhdistelmä.

Voi-lei-pä. Tästä illasta tuli nyt meille vaikea. Mitä mieltä olla siitä, että pitkällä illallisella eteemme tuodaan voileipä. Leivällä kuningasrapua, vasikkaa ja erilaisia porkkanoita. Annoksen makeus tulee leivästä ja porkkanasta, suolaisuus taas ravusta. Itse leipä annoksessa oli vaan liikaa ja liian köyhäritarimainen. Annoksen kanssa saamamme Rudi Pichlerin weissburgunder -viini toi mukavan freesiyden annokseen ja oli muutenkin kiva mineraalisuudessaan.

Pöytään peuraa, demi-glacea, perunarösti ja selleri. Peuraa ei paljon laadukkaampana ja täydellisemmin valmistettuna voi saada. Selleri oli todella hyvää. Heinrichin Pannobile 2014 oli lempeä ja helli lihaa, peuran lihaa siis. Viinin herkkä marjaisuus antaa odottaa hyvää tästä viinistä, kun se vanhenee entisestään.

Ennen jälkiruokia pieni vessatauko. Kreisin pramea laitos, ihan kuin Schönnbrunnissa olisi. Ah, ja sitten jälkiruokaan, joka ei kuulunut menuun, vaan saimme tilata ihan irrallisen. Olo alkoi olla hyvin ahdettu, päädyimme vain yhteen jälkiruokaan: jäätelövalikoimaan. Raparperi-, inkivääri- ja melonijätskiä tilpehöörien kanssa. Kivoja, freesejä makuja, mutta olimme jo niin täynnä, ettei jälkiruoasta saanut kaikkea irti. Olisikohan joskus terveellistä jättää ne välistä?

Valter Bauerissa on todellakin jotain 80-lukulaista, ihan kuin sisustus antoi ymmärtää. Tietty nykymaailman piperrys puuttui. Palvelu oli henkilökohtaista ja osaavaa. Ruoka, vaikkakin perinteistä, oli mielestämme tehty tietty pilke silmäkulmassa. Perjantai illan tukeva illallinen päättyi 295 euron laskuun ja kävelymatkaan kattobaariin. Ja ai niin, Valter Bauerilla _ei_ ole nettisivuja. Onneksi illan kuvat kulkevat linjassa kasariteeman kanssa, sillä hämyisessä ravintolassa puhelimen kameran tehot loppuvat armottomasti. Pahoittelut siitä. Pääsittepähän ainakin ihan autenttiseen tunnelmaan kiinni.

Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 8+

Mikä: Valter Bauer, klassinen yksitähtinen itävaltalainen ravintola Wienissä.

Das Loft - Turha pintaliitoravintola Wienissä

Tultuamme Italiasta totesimme Suomen kesän liian kylmäksi. Pakko päästä jonnekin lämpimään. Emme olleet ainoat samoihin aatoksiin tulleet, koska lentohinnat olivat kuolettavan kalliit. Suomesta ei pääse halvalla pois kuin uimalla. Sniiduillessamme alkuperäinen Nizza-suunnitelmamme vaihtui Wieniin: keli lupaa 34 astetta tai yli. Uima-altaita ei kaupungin hotelleissa ulkona ole, mutta saimme mahtavan huoneen omalla kattoterassilla.

Grillattuamme päivän itseämme päätimme siirtyä keskustan kortteleihin. Päälle jotain rennohkoa ja laseihin kylmää roseeta. Korjaus: lisää roseeta, koska päivällä tätä tuli tiputeltua jo pohjille. Mitä syötäisiin? Armoton googletus ei tuottanut suuria inspiraatioita lennossa, kunnes keksimme: hummeria! Hakusana toimi. Kiinnostavia vaihtoehtoja tuli joitakin, joista kohteeksemme valikoitui Das Loft, paikallisen Sofitelin kattokerroksessa oleva hip-ravintola, joka on sentään Michelinillä noteerattu. Ravintolan sisustukseen on panostettu. Katto on näyttävä valaistu lehtikasa. Asiakaspaikkoja on varmaan 140 ravintolassa ja baarissa lisää. Taustalla soi sietämätön kikkeli-lounge, joka on toki Tiinan mieleen. Ulkoisesti tämä vaikuttaa niiltä ravintoiloilta, joissa kauniilla näkymillä ja "oikealla tunnelmalla" pyritään paikkaamaan ala-vaivannäkö keittiössä.

Inhimillisen mittaisesta ruokalistasta löytyy tasan yksi menu, jonka luonnollisesti valitsimme ja tykä otimme viinit. Kuriositeettina ruokalistasta mainittakoon, että koko listalta ei löytynyt sitä hummeria, jonka takia ravintolaan päädyimme. Karmaa tai kohtaloa, tiedä häntä. Alkumaljoiksi whiskey sourit ja jo ennen kuin olimme edes juotavia saaneet pöytään kannettiin amuse. Kauraleseiden keskellä oli kaksi munankuorta, joiden sisään oli tehty jonkinlainen lohi-majooneesi-hässäkkä. Vallan simppeli ja hyvä. Itse esillepano oli suoraan sanottuna ruma ja turha, mutta ehkä joku kesätyöntekijä on saanut siitä itselleen kivan fiiliksen. Jano alkaa tulla eikä whiskey soureja näy missään! Pakko oli kysyä minne ne oli jääneet. Kuulemma unohtivat. Hoputtamisen jälkeen kuitenkin saimme lasimme ja itse sour oli ihan kelpoa.

Odotellessamme ensimmäistä virallista annosta mutustulemme leipää. Onkin jo nälkä. Leipä on paksua tavanomaista markettileipää ja levite on jotain merilevänmakuista tahnaa, jossa on ehkä sientä. Onneksi annosta ei tarvinnut järin pitkään odotella, kun eteemme kannettiin surf'n'turf-mallinen setti. Tonnikalaa, ilmakuivattua kinkkua, pikkelöityä porkkanaa, retiisiä, japanilaista maitoa (jonka nimeä en millään muista) ja wasabin siemeniä. Retiisi on mahtavaa, muuten annos on raskas ja mauton. Edes siemet eivät tuoneet kunnolla potkua. Onneksi viinivalinta pelasti annoksen. Laseihimme kaadettiin L'Esprit de L'Horizon Blanc 2015:a. Illan ainoa ei-itävaltalainen viini. Upea, erittäin mineraalinen valkoviini, joka onnistui nostamaan annoksen makuja kielelle.

Vuorossa liekitettyä taimenta, höyrytettyä purjoa ja sientä. Kyytipoikana Hager & Matthiaksen grüner veltliner. Viini oli vahva, ruohoinen ja hapan. Annos itsessään ei taaskaan ollut kovin erikoinen, mutta toimi viinin kanssa hienosti yhteen.

Kalan jälkeen pöytään tuotiin illan suurin pettymys, jota luonnehdin tuona kyseisenä iltana sanoilla "kunnianhimoton, tylsä p*ska". Kukkakaalia kolmella tapaa (kermassa inkiväärin kanssa, paahdettuna ja tartar). Kukkakaalin kanssa lautasella kuulemma on lammasta fileenä ja kuutioina kastikkeessa. Uskon, mikäli lammas röhki ja vietti aikaa lätissä. Possua tämä on. Kastike maistuu kotitaloustunnin makkarakastikkeelta voin ja vehnäjauhon kera. Päälle vähän vesikrassia. Yhden pysähdyksen taktiikalla saa parempaa Nesteeltä. Viini on Veyder Malmbergin 2014. Kevyt viini, jossa upeat tanniinit. Viinistä kiitos, ruoasta myötähäpeä.

Ainut, joka auttaa kokemaamme pääruokapettymykseen on orastava, toisella tukeva, humalatila. Jälkiruokaa ei edes oikein enää odota, kun makkarakastike vieläkin sattuu sieluun. Edessä oleva valkosuklaamousse, avotarhapersikka, jäätelö ja vihreä valkosuklaa eivät innosta. Viini onneksi oli jälleen loistovalinta, vaikkakaan ei nimi jäänyt enää mieleen. Jälkiruokaviiniksi ei liian makea, ennemminkin raikas.

Palvelu oli ontuvaa, vaikkakin ystävällistä: asioita unohtui, ruoka tuotiin vaikka molemmat eivät olleet pöydässä, viineistä kerrottiin vain miehelle ynnä muuta pikkukivaa. Ilta sai arvoisensa päätöksen, kun pääsimme pakenemaan paikalta noin kolmeasataa köyhempänä. Vältä.

Raadin arvio:
Ruoka 6-
Juoma 8,5
Palvelu 7-
Kokonaisuus 6+ (näkymästä plussa)

Mikä: Das Loft. Tähdetön ja luokaton wannabe fine dining -ravintola Wienissä.

www.dasloftwien.at

Ragu - Italiaisittain suomalainen helsinkiläisravintola

Kaivelimme pitkästä aikaa arkistojen aarteita ja huomasimme, että tämä kirjoitus on jäänyt julkaisematta. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten laitetaan tämä juttu uunista ulos vajaa vuosi itse ravintolavierailusta.

Ragu on italialainen jämälihoista pitkäänhaudutettu lihakastike. Ihanan konstailematon, mutta silti monivivahteinen ruoka. Ravintola Ragu taasen on helsinkiläinen Ludviginkadulla sijaitseva fine dining -ravintola. Ludviginkatu on jotenkin kuolleessa kulmassa ja niin Ragukin on jäänyt testaamatta. Pikkuisen krapulainen lauantai ja ilta edessä. Mitä tehdä?! Pikainen soitto Raguun ja pöytä oli järjestynyt.

Saavuimme paikalle myöhään, josta tuntuu tulleen meille jonkinlainen tavaramerkki. Ensimmäinen havainto Ragusta on, että paikka on paljon paljon paljon isompi kuin kadulta katsoen olisi uskonut. Asiakaspaikkoja arviolta 80. Sisustus on hillityn skandinaavinen ja inspiraation ravintola on hakenut ruokiinsa ja viineihinsä (ja nimeensä) Italiasta. Menukansiosta pisin Ludari-yllätysmenu, jonka sisällön pitäisi vaihtua viikottain! Ja viinit, emme unohtaneet viinejä.

Nälkää oli kasvateltu päivän pitkällä kävelyretkellä, joten olo oli autuas, kun pöytään tuotiin leipää: fenkolinäkkäriä, saaristolaisleipää ja parmesanmuffinia. Objektiivisuus lentää ikkunasta tässä nälässä. Leivät olivat maukkaita ja tulivat pöytään kiitettävän nopeasti. Näkkärin kyytipojaksi tilasimme whiskey sourit, jotka oli valmistettu ruokaravintolaksi hämmentävän hyvin. Ruokaravintoloita, joista löytyy drinkkitaitoa on vähän, joten suuri kiitos Ragulle sourista!

Ensimmäisen ruokalajina eteemme asetellaan siikainen annos. Siikaa, siian mätiä, tuorejuustomoussea, yrtticreme, rapukeksi ja katkista. Siika oli todella suolaista ja todella hyvää. Annos oli makuumme turhan kermainen, mutta pääraaka-ainetta oli käsitelty taiten ja kunnioituksella. Laseihimme saimme tilkkaset Praepositus 2015 Abbazia di Novacellalta. Hedelmäinen ja kuiva maultaan, hyvin rieslingin-kaltainen. Helppo ja yllätyksetön viini, ei peittänyt alleen ihanaa siikaa.

Purnukka. Savuinen purnukka! Sisällä savun lisäksi vasikkatartaria, mustikkaa, rucolakastiketta ja purjoa. Mahtava annos. Upea tuoksu, joka tuo mieleen savusaunan ja kesän. Harmoninen maku. Pieni näpertely purkin kanssa ja savutuprahdus vain lisäsivät iloa. Rakastettava annos! Sydän --> <3 Sydämellisen purnukan sisältö huuhdottiin alas lambruscolla! Superhämmentävä viini valinta. Cleto Chiarlin Vecchia Modena Premiumia. Raikkaan hapokas ja pirskahteleva, jopa arvokkaan oloinen. Hienoistuneimpia lambruscoja, joihin olen törmännyt. Yhteistoiminta vasikkapurnukan kanssa oli yllättävän toimiva!

Tilasimme lisäksi vielä yhdet whiskey sourit. Miksi? No, miksi ei! Taasen suuri kiitos. Kello oli jo paljon ja baari vieläkin auki.

Keitto-lauantai, monellakin tavalla. Edessämme kurpitsakeittoa, ankankoipiconfit ja mangochutney. Iloisista raaka-aineista oli onnistuttu rakentamaan lievästi mitäänsanomaton annos. Keiton maku oli kohdallaan, mutta kokonaisuus ei toiminut yhteen toivomallamme tavalla. Jännällä etiketillä varustettu Time Flows 121 b.C., vino oranjea luomuna. Aprikoosia, kevyttä happoa, pitkään suussa istuva maku. Itsenäisenä viini ei omaan suuhuni toiminut, mutta keiton kanssa tuntui uppoavan hyvin. Tiedä sitten johtuiko tämä naapurilasissa olevasta sourista vai hyvin paritetusta viinistä.

Ankka johdatteli meitä jo punaisemman lihan pariin ja illan päävatina eteen jolkotteli poronvasa. Mukana lautasella suppilovahveroa, kanttarellia, lehtikaalia, punajuurta ja majoa. Poron kypsyys oli täydellinen ja koostumus sen mukainen. En tiedä miten nämä raaka-aineet liittyvät italialaiseen keittiöön, mutta ei sen väliä. Todella toimiva ja harmoninen pääruoka, joka muun kivan lisäksi oli todella kaunis. Etnan rinteiltä pöytäämme löytyi Masseria Setteportea. Hyvin tamminen punaviini, jossa mukana hitunen kahvin ja luumun aromeita. Täydensi ja nosti esiin poroa kauniisti.

Arvokkaan punaviinin jälkeen onkin vuorossa Marlin helmeilevä. Eiku, ööö, Elio Perronen Bigaro. Sokerinen, mansikkainen, makea rose. Alkoholia ei ole nimeksikään, vain 5%, mutta ehkä tähän aikaan yöstä se on vain hyvä asia. Menun viimeisenä annoksena puolukkaa. Puolukkaa monella tapaa. Lisänä paahdettua valkosuklaata ja italialaista marenkia. Marenki oli tuoretta ja aikalailla niin herkullista kuin marengista vaan voi saada. Puolukka oli yllätyksellinen valinta jälkiruoan juoneksi ja kokonaisuutena annos oli vallan kelpo päätös illalle.

Kahvin ja laskun kera nautin lasillisen grappaa. Valikoima oli kiitettävä, mutta jopa paras grappa maistui tärpätiltä. Mutta sitä sai mitä tilasi. Ilta kustansi paria euroa vajaa 300 euroa, joka on keskihintaista. Ragu yllätti minut positiivisesti. Ravintolan mitäänsanomaton maine omalla tutkalla johtuu varmasti pitkälti sijainnista; miten se Ludviginkatu voikaan aina unohtua. Voimme kuitenkin lämpimästi suositella paikkaa niin ruoan kuin palvelun osalta, vaikkakin se viimeinen särmä puuttuu. Palvelusta kiitos ja anteeksi. Meitä kohdeltiin ihanasti ja olimme taas ravintolan viimeiset asiakkaat.

Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma8+
Palvelu 9
Kokonaisuus 8+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Hyvät italo-viinit
+ Ystävällinen ja välittävä palvelu
- Annokset kaipaisivat lisää yllätyksellisyyttä

Mikä: Ragu, skandinaavis-italialainen ravintola Kaartinkaupungissa

www.ragu.fi

Chef & Sommelier - Syntymäpäivähuumaa ja huumaavaa luomua

Tiinan syntymäpäivä. Ei tällaista päivää ihan sika-nautasäilykkeen ja kolme päivää vanhan Seiskan kanssa viitsi viettää, joten jotakin on keksittävä. Chef & Sommelier on ollut minulle kuin valkoinen valas. Aina, kun minulle on tullut fiilis, että nyt sinne, se on ollut täynnä. Aina. Ja sama kohtalo oli jälleen uhkana, mutta kiitokset C&S:lle, että pystyitte venymään tänä kesäisenä, vaikkakin sateisena, lauantai iltana. Onnistuin saamaan pöydän täyteen ravintolaan, jahka joku vaan saisi aterioitua ja lähtisi ulos. Tapoimme aikaa lempiharrastuksemme parissa; joimme whiskey soureita 100 Dogsissa, kun sain puhelinsoiton: pöytä vapautuisi pian. Kello oli noin 2140, joten ilta tulisi venymään pitkäksi.

Taksi alle ja Eiraan Huvilakadulle. Sisään astuttuamme meidät ohjattiin lähes täydessä tuvassa pöytään ikkunan lähelle. Ravintola on pieni, arviolta 20 asiakaspaikkaa. Sisustus on niukka mutta tyylikäs ja kivana lisänä ikkunalaudalla oli läjä ravintola-aiheisia kirjoja. Turha sitä menua lueskella, kun voi selailla massiivisen kokoista kirjaa Alineasta ja kun kuitenkin olin etukäteen ilmoittanut, että otamme pisimmän mahdollisen (7 ruokalajia) setin juomineen.

Chef & Sommelier on lähiluomunordis-sektoriin osuva ravintola. Ravintola on perustettu (muistaakseni) 2011 ja se sai rengasfirman tähden 2014, jonka on onnistunut siitä lähtien säilyttämään. Ravintolaa luotsaavat Sasu Laukkonen aka. Chef ja Johan Borgar, gangsterinimeltään Sommelier. Iloksemme herrat olivat töissä myös tänä synttärilauantaina. Lähiluomulakto-ovofennovegaani -genre ei yleensä saa minua hihkumaan odotuksesta, koska turhan moni kyseiseen genreen itsensä määrittelevä rafla on vaan tylsä. En suostu uskomaan, että se on raaka-aineista kiinni. Ehkäpä fokus on vaan enemmän vaan siinä, ettei nyhdetty kaura ole tuotettu 30 kilometriä kauempaa kuin siinä, että kokemus olis whooooaaaa. C&S:stä olin kuullut paljon hyvää, odotukset olivat korkealla.

Lasiin alkuviini-henkistä kuplivaa Luoteis-Ranskasta, Domaine Plageoles Mauzac Nature. Kivan kevyttä ja jokin tässä saa uumoilemaan huomista krapulaa. Hih. Tulisikohan pian ruokaa. Tuli! Niin syvän punainen naudan ulkofileen pala, ettei paremmasta väliä. Ehtoo-nimisen lapinlehmän ulkofilettä, tarkemmin. Tämä eläin oli saanut osakseen rakkautta, ruokaa ja liikuntaa. Ja nyt Ehtoo ilahdutti meitä äärimmäisen rasvaisella olemuksellaan. Ehtoo tarjoiltiin mustariisikrispin päällä, tykö karhunlaukkaa ja jauhettua mustaherukkaa. Ihana suupala lauantai iltaan, ihan kuin pekonisipsi. Kiitos, Ehtoo.

Seuraavana vuorossa tuoreena poimittua punajuurta, jota on keitetty yön yli vakuumissa. Maku on omassa suussani pyöristynyt ja toimii hienosti lautasella olevien villivadelmien, mustaherukan kanssa. Salaattimaisuutta annokseen tuo punajuuren ja mustaherukan lehdet. Etenkin paahdetun mustaherukan koostumus oli yllättävä ja kiitollisuutta herättävä. Annos nosti nälkämme uudelle tasolle ja miten voi pieni sielu ollakin iloinen, kun pöytään tuodaan lämmintä leipää ja vaahdotettua voita. Minä en hiilareita pelkää, joten leipää naamaan. Nam.

Laseihin luomua, Les Moyens du Bord 2015. Suussa paksuntuntuinen, loppuaan kohden happamampi ja hedelmäisempi. Toimii takuulla yhteen eteemme kannetun lohen kanssa. Tenon lohta, samettikukkaa, härkäpavun lehteä, majoa, paahdettua kurkkua ja hernettä. Häiritsevän ihana annos. Pehmeä, maut erottuvat uskomattoman hienosti ja suuhun jää kevyt alkukesän herneinen jälkimaku. Lohta upeimmillaan.

Pitänee mennä johonkin sanavarastokurssille, koska myös seuraavaa annos ansaitsee sanan "pehmeä" ja "ihana". Paahdettua auringonkukan lehteä, kermaa, kesäkurpitsaa, härkäpapua ja auringonkukansiemenistä tehty ns. risotto. Kasvisruokaa taivaasta. Tällaista soisi olevan lounasravintolan buffetissakin, mutta ei.

Seuraava juoma onkin jännempi. Vin de Naranja Three Barrel Projectilta, punaviinihenkistä valkkaria Ranskasta kolmen suomalaisen kaveruksen tuottamana. Jännä kombo jo lähtökohtaisesti. Itse viini on punertava ja samea, bukee voimakas. Ei pelkkään tinttaukseen, vaatii seurakseen lautasella jotain suolaista. Lautaselle tuotiin tällä kertaa siiklisipsejä, sipulituhkaa, puolukkaa, sipulia ja kuivattua poron sydäntä. Annos jäi vähän terättömäksi, turhan paljon perunaa, liian vähän happoa, ja aivan liian vähän sydäntä. Lisää lihaa. Annos jätti myös viinin turhan irralliseksi.

Näytelmäkirjallisuudessa ennen räjähdystä kuuluu olla suvantovaihe; lasketaan edellinen peruna-poro-annos tällaiseksi, koska seuraavaksi eteemme kannettiin juonenkäänne. Juureksia ja sieniä. Sopivasti syksyn tulosta muistuttava annos. Korianterinkukkaa, palsternakkaa, mustatorvisientä, kanttarellia, persiljapyrettä, porkkanan lehtiä, retikkaa ja mustajuurta kukaties. Annos muutti viinin hullun ihastuttavaksi, kaikki eri tekstuurit ja maut erottuivat. Todella todella todella todella hyvä.

Veikkasimme, että seuraavaksi eteemme kannetaan lihaa. Tämä huisin päättelyn tein lasiin kaadetusta  Domaine Saladinin Haut Brissan luomupunkusta. Ja kylläpä vain, eteemme aseteltiin grillattua lammasta Ahvenanmaalta. Mukana kuvioissa myös kukkakaalia kahdella tapaa, höyrytettyä ja karamellisoitua, grillattua tomaattilientä sekä kaalia. Kaali oli todella suolaista, ehkä välillä jopa liian, lammas oli äärimmäisen maukasta. Facebook-peukku annokselle. Lampaan jälkeen välijuuston vuoro: Vanhaa Väinöä. Neljä kuukautta kypsytettyä lehmänmaitojuustoa, luumuhilloa ja näkkäriä. Kelpo juusto, ei yllätyksiä kumpaankaan suuntaan.

Klenserinä punaherukkasorbet ja ruusunmarjapensaan ruusunkukkaa.  Syntymäpäiväsankari liikuttui jo tässä vaiheessa iltaa kun ruusunmarjan voimakas aromi toi mieleen lapsuuden kotipihan jättimäisten ruusupensaiden tuoksun. Kuinka jokin voi maistua juuri siltä miltä se tuoksuu. Tuomitsimme annoksen liian hyväksi. Grrr. Olisitte säästäneet jälkkäriksi. Mutta ei huolta. Ensimmäinen jälkkäri ei hävinnyt sorbetille, vaikka niin pelkäsimme. Vehnäjauhoton keksi (kaikille wannabe-keliaakikoille), raparperin vihreästä osasta tehty hilloke ja punaisesta valmistettu sorbet, keitettyä tomaattia ja itsetehtyä valkosuklaata. Jälkiruoka oli mahtava ja Sasun kuvaus annoksen rakentamisesta lisäsi fiilistä! Viini oli yksi parhaimmista. Turhan usein jälkiruokaviinit ovat parhaimmillaankin sivuosumia, mutta ei tällä kertaa. 2006 Alsacen rieslingiä Christian Binneriltä. Täydellinen valinta.

Viimeisenä annoksena mustikkaa ja mäntyä. Annoksen suolaisuus oli loistava ja ilman suolaisuutta olisi annos ollut tylsä. Olisimme ehkä suutuntuman takia lisänneet jonkun krumblen mukaan, mutta kelpo lopetus illalle.

Kiitos C&S. Erityismaininta Sasulle. Mies jaksoi fiilistellä ja selostaa meille valmistusmetodeja ja oli niin kultainen kuin ravintoloitsija vain voi olla! Chef & Sommelierin palvelu ansaitsee kokonaisuutena suuuuuuuuren plussan. Ihmisten iloisuus, maanläheisyys ja rakkaus lajia kohtaan paistoi läpi joka hetki. Lasku (252 euroa) oli yhtä herkullisen pieni kuin kahvin kanssa pöytään tuotu keksi. Hinta-laatusuhteeltaan Helsingin parasta antia.

Pitkissä menuissa on sellainen puoli, että tuppaa tulemaan vähän humalaan. Niin tälläkin kertaa kävi, mutta se saattoi olla jopa tavoiteltua näin synttäreinä. Ja turha sitä hyvää nousua hukkaamaan. Iltamme jatkui toisenlaisen kulinarismin kehtoon: mummotunneliin, mummikseen, mummo-outlettiin. Kiitos ja anteeksi kaikille karaoke-esityksemme nähneille.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8,5
Palvelu 10
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Kerrankin luomua, joka ei ole tylsää
+ Palvelu kaikilta osin
+ Viinit teeman mukaisesti luomua, mutta ei alleviivattuna
- Vaikea saada pöytää, enkä ihmettele

Mikä: Chef & Sommelier, lähiluomua suurella sydämellä Eirassa

chefetsommelier.fi

Karu Izakaya - Himmeän laadukasta aasialaista

Totutusta poiketen tämä teksti ei käsittele fine dining -ravintolaa, vaan asteen maanläheisempää ravintolaa, jossa syömämme ruoka oli parasta aasialaista, jota olemme maistaneet. Kuvia ei ole, koska emme kuvitelleet tekevämme juttua tästä illasta.

Paikka on Karu Izakaya. Noin 20 asiakaspaikan izakaya-ravintola Turun keskustassa. Emme edes katsoneet listaa, tilasimme pisimmän menun juomineen.

Whiskey sourit alle ja ensimmäiseksi murkinaksi hawailaishenkinen tonnikalapoke lentokalan mädillä. Parasta tonnikalaa koskaan. Annos oli runsas ja harmoninen ja raaka-aineiden kunnioitus japanilaisella tasolla.

Chablis pöytään ja kiinalaisravintoloista tutulla tavalla neljä pientä ruoka-annosta. Paitsi että annokset eivät olleet liian pieniä. Lämminsavulohipullia, wakame-salaatti, taskurapu-bun ja tiikerirapua majoneesin kanssa. Itse rakastuin buneihin, joissa ei ole yhtään vitamiineja pilaamassa makua: rasvaa, rapua ja pehmeää leipää ja pientä potkua majoneesista. Kaikki neljä ruokalajia olivat hyvin maukkaita.

Seuraavaksi punaviinit laseihin ja pöytään miniribsit, kaalimunakas-henkinen paistos (tai miksi sitä nyt kutsuisi) ja kimchi. Näistä viimeisessä oli upea potku. Ribsien liha luisui pois luilta ajatuksen voimalla ja teriyaki täydensi elämystä. Kaalimunakas oli i-so. Näiden jälkeen suurin nälkä alkoi olla jo taitettu, mutta matka jatkui.

Sushit. Kahdelle hengelle vähintään riittävä setti nigireitä (ainakin tonnikala, makrilli, rapu, lohi ja siika) ja sashimia (ainakin samat raaka-aineet kuin nigireissä lisättynä marmorifileellä). Jos aikaisemmissa annoksissa oli pientä hulluttelua mukana, nyt oltiin perusteiden äärellä. Ei kikkailua, vaan täydellisiä raaka-aineita ja oikein keittyä sushiriisiä.

Jälkiruoan kyytipojaksi raikasta umeshu-viiniä, johon Tiina rakastui. Lautaselle tuli illan ainut sivuaskel pois Aasiasta: omenastruudeli. Hämmentävää. Mitä se tässä vadilla tekee?  Kysyimme. Kuulemma japanilaisessa keittiössä on niin onnettomat jälkiruoat, että pakko hakea inspiraatiota muualta. Hyväksytään, ei ainakaan tullut jälkiruoaksi niitä makeita riisipalluroita. Struudelin kaverina tarjottiin riisiviiniä, lakritsia ja pitaia-hedelmää sisältävä vaahto.

Matkan päälle vielä pikkuisen sakea ja kahvia, niin ilta oli taputeltu. Palvelu oli meidät henkilökohtaisesti huomioivaa ja letkeän rentoa. Hintaa ilalle tuli n. 190 euroa. Ei paha, todellakaan. Ruoan laadun perusteella Karu ansaitsisi maininnan punakantisessa kirjassa tai vähintään White Guidessa, tasalaatuisuuteen emme pysty yhden kerran perusteella ottamaan kantaa. Lämmin suosittelu paikalle.

Raadin arvio:
Ruoka 9-
Juoma 8
Palvelu 9
Kokonaisuus 8,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta
+ Huomioiva palvelu

Mikä: Karu Izakaya, aasialainen ravintola Turun ytimessä

ravintolakaru.fi

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.

Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.

Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.

Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.

Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.

Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.

Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.

Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 

Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com

L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon - Tähtimestarin ruokabaari

Joël Robuchon. Anybody? Joël on maailman eniten Michelin-tähtiä kerännyt keittiömestari. Miehellä on tällä hetkellä 25 tähteä, Ducassella oli parhaimmillaan 21 ja Ramsaylla (joka on muuten Robuchonin oppipoika) 7. 71-vuotias Robuchon on molekyyligastronomian pioneereja, joskin nykyinen kokkaus on perinteisempää laatua. Ja tätä ihan vain pikkiriikkisen perinteisempää laatua me päätimme Pariisissa testata maailman 80:ksi parhaimmaksi rankatussa ravintolassa.

L'Atelier de Joël Robuchonit on sisustettu sushibaariksi. Kyllä, baariksi. Vastaavan nimisiä ravintoloita on Pariisin lisäksi muistaakseni kahdeksassa muussa kaupungissa ja lähes kaikilla ravintoloilla on tähti tai pari. Saint-Germain-des-Pres:n ravintolassa on arviolta noin  80 asiakaspaikkaa, joista noin puolet tiskillä, josta avautuu näkymä keittiön puolelle. Me saimme paikan tiskin päästä ja pääsimmekin ihmettelemään pajan toimintaa lähietäisyydeltä.

Listan pisin setti oli tällä kertaa 10 ruokalajin discovery-menu. 10 ruokalajia sisältäen amusen, mikä on hyvin outoa. Tutuksi tulleeseen ranskalaiseen tyyliin mitään viiniparituksia ei löytynyt, joten päädyimme valitsemaan yhden juoman, jolla aiomme selvitä jälkiruokiin asti. Juran valkoviiniä, Domaine de la Pinte 2011 Arbois Savagnin. Viini oli mukavan hapokasta, rikasta, kevyesti siiderimäistä ja juuri oikeassa lämpötilassa.

Nälkää oltiin kasvatettu koko päivä pitkällä kävelylenkillä ympäri Pariisin keskustan, joten tänne sitä ruokaa! Amuseksi Le Meloni. Härkäcarpaccio paprikakermalla ja melonigeelillä. Ilmiselvä moderni väännös klassikosta: melón con jamón - melonia kinkulla. Todella maukas annos kahdella makealla komponentilla ja suolaisella kinkulla. Hyvä. Jotain paikan toiminnan loppuunsaakka miettimisestä kertoo se, että näimme kahdesti amusen aikana, kun koko henkilökunta laulaa asiakkaalle Paljon Onnea ja tuo jälkkärin kynttilällä. Onneksi nämä olivat myös illan ainoat kerrat.

Matka jatkukoon. Vielä on nälkä. Le Gazpacho. Jumalainen gazpacho oliivisipseillä, sinappivaahdolla, krutongeilla ja basilikalla. Oliiviöljyn, balsamicon ja basilikan maut tulevat ihanasti läpi, jääkylmä sinappi tuo kontrastia annokseen. Upea annos, illan parhaimpia. Hyvin espanjalaishenkinen aloitus menulla. Seuraavaksi Le Rapu savuisessa kulhossa. Rapua, bordeauxlaista kaviaaria, tomaattivesigeeliä ja avokadokastike. Hovimme kehotti syömään kaikkea lusikallisessa, mutta älä sinä tee niin. Avokadokastike on maustettu chilillä ja peittää alleen kaiken muun. Erikseen syötynä annos on maukkaampi, mutta kovin hatara. Kaikki maistui hyvältä, mutta annos itsessään ei ollut tasapainoinen.

Robuchon on onnistunut loitsimaan keittiössään yhden kaikkien aikojen parhaista krapularuoista: Le Muna. Uppomuna, pannussa paistettua pekonia, paahdettua sipulia, timjamia ja carbonarakermaa tarjoiltuna cocktail-lasista. Syntisen hyvänmakuinen annos. Voisi kuvitella syövänsä pastaa, kun carbonara maistuu suussa. Kaikki luettelemani maut erottuvat. Sunnuntaiaamupäivällä tätä pitäisi kaataa tetrasta mukiin ja lämmittää mikrossa. Maailma olisi valmis.

Le Ankanmaksa. Miksei hanhenmaksa? Jälleen kerran liian onnistunut annos. Tätä pitäisi saada maksalaatikollinen, ilman rusinoita. Kuumaa paistettua ankanmaksaa, hibiscus-kastiketta, kirsikkaa ja omenaa. Tämän täydellisyyden jälkeen siirrymme pikkuisen turhemmalle rintamalle. Le Kana. Kananrintaa, hibiscuksesta infusoitu liemi, inkivääriä ja seesamia. Annos jätti meidät aikalailla kylmäksi. Ilotulituksen jälkeen lautaselle tuli ihan perus kana. Buu. Nooh. Luotetaan, että tästä vielä noustaan.

Ja noustiinhan sieltä. Pikkuisen viiniä odotellessa ja eteen tuodaan Le Kala. Pietarinkalaa, avokadoa, korianteria, shalottia, jota maustettu tomaatin hapoilla. Sipuli ja tomaatin hapot toimivat uskomattoman hienosti. Kalan tekstuuri oli täydellinen ja pippuri kalan päällä oli hieno. Lautasetkin olivat vimosen päälle lämpöiset. Hieno kala-annos. Berceauxin jälkeen iihhanaa, kun joku tarjoilee meille kalan oikein.

Menussa piti Le Pääruoka valita kolmesta vaihtoehdosta ja me päädyimme Le Viiriäiseen. Foie gras:lla täytettyä hunajassa kypsennettyä viiriäistä, valkoista polentamuusia, mustatryffeliä, anista ja rakuunaa. Maksa oli lumoavaa, lintu itsessään vallan toimivaa ja se voinen muusi, se oli kotoisan epäterveellisen makuista. Kelvokas annos, mutta ah kuten niin usein, se menun kulminaatioliharuoka on ihan pikkiriikkisen vaisu. Tryffeli annoksessa tuntui ihan hitusen liioitellulta, ihan kuin se olisi pitänyt saada ujutettua menuun tavalla tai toisella. Tryffeli, se upea musta kulta, on syntisen ihanaa, mutta tähän annokseen se ei tuonut lisäarvoa makujen tai tekstuurin osalta. Siirtykäämme siis jälkiruokiin.

Pettymyksekseni juustoja ei tullut. Iso buu. Tiina näki vilauksen juustolautasesta naapuriseurueesta mutta jostain syystä meille ei niitä edes tarjottu. Jälkkärit käynnistetään Le Marengilla, joka esiteltiin meille kahdesti. Joku hikka palvelussa.  Pavlova-henkinen marenki vaaleanpunaisen praliinin päällä, vadelmanektaria ja litsisorbettia. Molemmat meistä tuomitsivat annoksen mitäänsanomattomaksi sanoilla tylsä ja perus. Marenki oli liian tahmeaa, no, ainakin tuoretta. Mutta sitten Le Suklaa. Jäisiä araguanisuklaan hileitä sorbetmaisesti koostettuna, kermainen suklaaganache, Oreo crumble, vattu- ja persikkamelba. Tiina itki onnesta annoksen edessä ja kyllähän minäkin tästä ihan pidin, mutta kun ei ole jälkiruokamanialla siunattu niin ei vain ole. Tiina sen sijaan hehkutti annoksen moniulotteisuutta: kylmää, kuumaa, samettista, crumblea, kevyttä, tuhtia, vaaleaa ja tummaa - kaikki samassa suullisessa täydessä harmoniassa toisiaan täydentäen. "Näin suklaa-annos kuuluisi tehdä." Eiköhän tuo riitä kehuksi.

Ja siinäpä se ilta sitten oli. Homma loppui jotenkin kuin seinään. Olimme taas baarin viimeiset. Meitä ei kummemmin huomioitu, katselimme kun väki puunasi keittiötä. Illan isoin miinus tuleekin draamankaaren puuttumisesta ja tietystä rutiininomaisuudesta. Tasalaatuisuus ja rutiini toki tuovat tähtiä, mutta jossakin pitäisi näkyä ja tuntua kohtaaminen ihmisenä ja tietty persoona (lukekaa pian julkaistava juttumme Chef et Sommelierin keikasta). Annokset yksinään olivat toki hyviä, loistavia toisinaan, mutta kokonaisuus ei tuntunut kokonaisuudelta. Ja tyly loppu alleviivasi tätä entisestään.

Keittiön yli-innokkaan pastamestarin ja muiden turistien tuijottelusta sai maksaa 518 euroa, joka on aikalailla mitä odottaa kaksitähtiseltä paikalta Pariisissa.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8 (viinilista toki oli hirrrrmuisen kattava)
Palvelu 7
Kokonaisuus 8

Mikä: L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon, maailman eniten tähtiä saavuttaneen keittiömestarin kaksitähtinen ravintola

atelier-robuchon-saint-germain.com/en/