Palace - Suomen ensimmäinen tähtiravintola loistaa jälleen

Suomi näki ensimmäisen Michelin-tähtensä, kun Eero Mäkelän onnistui sen Palace Gourmet:lle saamaan vuonna 1987. Palace Gourmet näki takuulla  oman osansa kähmintää. Tämän takasi jo sijainti työnantajaliittojen talon huipulla. Alkuperäinen ravintola suljettiin lopullisesti 2016. Mutta nyt! Royal Ravintoloiden kukkarolla ja Hans Välimäen taidolla Palace avautui uudistuneena. Avajaispäivä oli 22.11.2017 ja me olimme onnistuneet varamaan pöydän itsellemme, joten bussi alle ja työnantajapalatsiin.

Etelärannassa astumme sisään ja jätämme takkimme alas narikkaan, joka tiesi meidät nimeltä; varmastikaan kukaan muu ei ollut varannut saapumista juuri siihen aikaan tai sitten oikeasti oli nähty vaivaa ja käyty scouttaamassa meidän naamat. Epäilen vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta tuntuuhan se aina kivalta. Hissillä yläkertaan ja eteemme avautuu Palacen American Bar. Kivasti sisustettu lounge, jossa pääsemme nauttimaan amuset, jotka päätimme huuhtoa alas whisky soureilla. Ensimmäinen amuse on oikeastaan kolme pientä: peruna + kitkan muikun (Go Kuusamo!) mätiä + hapankermaa, rapea riisi + hummeri sekä lohta 100-vuotiaasta hapanjuuresta väännetyn rukiisen kanssa. Kaikki ihania, jopa peruna. Oma suosikkini oli hummeri, Tiina taasen liputti lohen puolesta.

Toisena amusena Palacessa kuivattua ankkaa, punajuurta, timjamia ja katajanmarjoja. Kelpo, ranskalainen, mutta hävisi ensimmäisille. Yhden asian toinen amuse kuitenkin avasi: oven ranskalaiseen keittiöön. Meidät ohjataan pöytään keskelle salia, jossa naapuripöydän pukujamppaseurue on päässyt jurrissaan kakkoslevelille. Jännä nähdä pääsemmekö herrojen ohi. Alkujuomiksi minulle Samuel Billaud 2015 Chablis, hihi ku hyvää, ja Tiinalle joku roseshamppis. Tuskinpa sitäkään tarvitsi pulloon takaisin kaataa, sen verran näytti uppoava. Hovi vielä varmisti meiltä, että pitkä menu ja millä viinipaketilla. Millä viinipaketilla!? Vaihtoehtoja oli kolme, kallis, kalliimpi ja yök. Päädyimme kalliiseen.

Hirmuinen henkilökohtainen nälänhätä iskee menulappua tuijottaessa, joten siirrytäänpä itse menuun. Ensimmäisenä nenän eteen saamme kaviaaria Suomesta, kampasimpukkaa parillakin tapaa, sekä kukkakaalia yhtä monella tavalla. Taivas suussa. Mielivaltaisen upean makuista. Viininä Marcel Deissin Engelgarten 2014 Alsacesta, joka vain täydentää annosta ja olo todellakin on kuin enkelien puutarhassa. Aaa. Näin korkealla nuotilla jatkamme menua eteenpäin ja pöytään tuodaan oudon hässäkän päällä munaa, Lapin puikulaa ja tryffeliä. Pettymys. Tryffeli ei maistu, haistu tai tunnu juuri missään. Mutta eipä sillä mitään väliä, sillä annos itsessään on jumalainen sunnuntaiaamujen lohturuoka. Ihmeellisen hässäkkäkulhon sijaan tätä pitäisi saada herkässä olotilassa kattilallinen ja kauha käteen. Krapulassa lasissa saisi olla lonkeroa, mutta Palacessa siinä oli edelleen enkeliviiniä.

Ankanmaksa, sienikastike, finger limeä. Maksahan on hyvinkin ranskista, mutta jännä aasiatwisti annoksen maussa ja ulkonäössä. Maksahan on ihanaa. Ruoka ei tehnyt oikeutta viinille, mutta toisaalta se taas nosti annoksen makeutta esiin viehkeästi. Seuraavana "annoksena" leipää, heinäveteläisen possun silavaa sekä tatista tehtyä levitettä. Silava oli hauskaa, kuten rasva aina, mutta muuten leipä oli leipä, joten siirrytäänpä takaisin hienosteluun. Pöytään huuhtoutuu ruijanpallas Stavangerista, osterijogurttia, vihreää omenaa sekä liemi vihreästä omenasta. Tiina tykkäsi kovasti, mutta kaltaiselleni lihansyöjälle annos oli turhan kevyt. Juomana oli aasialaisuutta korostaen sakea, Hakutsurun Junmai Dai Ginjo.

Pienen aasian luikauksen jälkeen takaisin vanhalle mantereelle, tai noh, Norjaan. Merirapua Norjasta, mutta edelleen aasialainen makumaailma jatkuu. Annos oli tasapainoinen, rapu yksinäänkin loistelias. Juomana toiminut Gitton Père & Filsin erittäin täyteläinen Sancerre Galinot toimi mahtavasti. Aasian kiertomatka siirtyy seuraavan seuraavaan annokseen, joka on tyylipuhdasta suomalaiskiinalaista kokkailua: haukimurekedumpling ja hummeriliemi. Syömäpuikot tulevat dumplingien kanssa aina ahkeraan käyttöön. Melkein sama mitä sisältä löytyy, minä syön sen. Varmaan puoliksi ahneuttani en huomannut kunnolla edes maistella annosta, mutta pirteän kekseliäs se oli eikä tippaakaan harmittanut syödä sitä. Illallisen kalaisa vaihe päättyy ranskalaiseen piikkikampelaan ja hänestä itsestään tehtyyn kermaan, pikkiriikkisiin perunoihin ja italialaisiin syystryffeleihin. Annos oli viimeistelty ja jätti silti itsestään ronskin vaikutelman, mikä yhdistettynä kampelan pehmeään makuun loi hienon kontrastin. Kelpo annos, vaikkakaan ei illan viimeistellyimpiä.

Lihan vuoro. Punaisen lihan. Rummut pärisee ja jännitys kasvaa jaaaaaaaa: ankkaa! Ihana, pieni, punainen rakas ankka. Ankan kanssa ankkaliemi, kaalia ja jännä keksi, jonka sisällä lisää ankkaa, nimittäin sydän ja koipi. Valmistus on onnistunut täydellisesti ja raaka-aine on laadukasta. Hieno esitys ennen jälkiruokia. Viininä Judith Beckin Zweigelt Bambule, joka vain korosti ankan hienostuneisuutta. Seuraavana siirtymä jälkiruokiin, joka ei tule liian aikaisin eikä myöhään. Ennen jälkiruokia pari huomautusta. Taustalla soivasta 80-lukulaisesta soundtrackista suuret pisteet, hauskaa! Palvelusta pientä miinusta. Vaikka Vottosen Eero, Hans ja muut keittiön sankarit ovatkin pitäneet meistä erittäin hyvää huolta, tulee pieni fiilis, että meistä halutaan eroon; niin kovalla tahdilla ruokaa pöytään kannetaan. Lisäksi parikin kertaa kävi niin, että ruokaa tuotaessa meille ei oikein osattu kertoa siitä mitään. Pistetään tämä ensimmäisen illan piikkiin. On kiva istua iltaa ilman tunnetta kiireestä. Samoin monen vastaavantasoisen ravintolan tietty hartaus annosta tuotaesssa puuttuu - sellainen tietty pyhä hetki upean ruoan ja kaiken sen aikaan saamiseksi nähdyn vaivan edessä. Mutta hei, nyt jälkkärit.

Hauskannäköinen uuniomena avaa pelin. Sitä on lautasella useammalla tavalla. Etikkaa. Mallasta. Omenamehu, joka on ihan turha. Viininä onkin siideriä, Jaanihanson Jää -siideriä. Paljon omenaa, mutta mukavan kevyt aloitus jälkiruokiin. Siideri menee kuin limsa tässä vaiheessa iltaa - ehkä täydentää annosta, ehkä ei. Ei pysty enää keskittymään näin mietoihin. Seuraavana rahkalettu menneen kesän marjoilla ja mäntyöljyllä. Ja jätskillä. Molemmat pidimme todella paljon tästä jälkkäristä, ei turhan raskas.  Iltamme alkaa kääntymään loppua kohti, joten laitetaan vaihde vapaalle ja rullataan alamökeen. Ensin illallisen päälle peruslaadukkaat juustot. Ei pienintäkään valittamista, mutta suurimmat whoop-elämykset jäivät puuttumaan. Sitten ihanat petit foursit kivoissa rasioissa. Törkysen hyvä kahvi, konjakki, tiikerikakku ja munatoti.

Ilta oli kääntynyt yöhön ja alkuillan nälkäkiukku muuttunut pikkupikku huppeliksi ja yltäkylläiseksi oloksi. Kauniisti ja paikalle arvoa tekevä remontoitu (vaikkakin osa ikkunoista oli vielä muovien peitossa) Palace nousi kertaheitolla Suomen ravintolamaailman top kolmoseen, johon se jo historiansa takia kuuluukin. Pieteetillä tehtyä ja loistavia raaka-aineita. Ei lähiluomuskandikeittiö hifistelyä, vaan rehdisti ranskalaista ja kalliita ainesosia. Tämän ikävä kyllä huomasi myös illan hintalapussa, joka oli noin 715 euroa.

Raadin arvio:
Ruoka 9,5
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 9+ (mutta kallis)

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta ja kautta linjan
+ Juoma pikkiriikkisellä varauksella
+/-Ainut Suomen ravintola, jossa ei ole itse tarvinnut asettaa lautasliinaa syliin...alussa, mutta vessakäynnin jälkeen piti ihan itse vaivautua se asettelemaan. Päättäkää jompi kumpi linja ja pysykää siinä.
- Hätäinen annosfrekvenssi
- Melkein jäi meiltä viinipaketti saamatta (ja ravintolalta rahat) hovin kiireilyn takia
- HINTA

Mikä: Restaurant Palace, yksi Suomen parhaista ravintoloista ja vanhan Palacen perinnön jatkaja. Hans Välimäki ja Eero Vottonen ovat päässeet toteuttamaan ruokapervesioitaan upealla tavalla. Suosittelemme kaikille, mutta toivottavasti firman piikkiin.

www.palacerestaurant.fi

Valter Bauer - Itävaltalainen makumatka 80-luvulle

Wien, kaupunki täynnä historiaa: Schubert, Strauss, Wittgenstein, Mozart, Freud, Valter Bauer. Näistä viimeinen ei välttämättä sytytä lamppua pääsi päälle, mutta Valter Bauer on yksitähtinen itävaltalaista ruokaa tarjoileva ravintola vanhassa suojellussa talossa Wienin keskustassa, ja ainut tähtikohteemme Wienin matkallamme. Ex tempore ei ole kovin helppoa tähtirafloihin varausta saada miljoonakaupungissa ja turistikohteessa. Asiaan. Päiväinen helle, kun muuttui illan lämmöksi vaivauduin laittamaan pitkähihaisen paidan päälle ja kampaamaan tukkani ja siirryin alabaariin odottelemaan Tiinan valmistautumista.

Taksi alle ja pikainen pyrähdys pikkukujille, josta Valter jo löytyikin. Varsin huomaamaton sisäänkäynti sivukadulla keskustan vilkkaimmasta sykkeestä. Avaamme oven ja astumme 80-luvulle. Ravintolassa on noin 25-asiakaspaikkaa, kokolattiamatto, holvikaarikatto ja tarjoilijoita puvuissa. Kaikki on kovin jäykkää. Jännä nähdä mitä tästä illasta tulee.

Alkuun lasi rosé shampanjaa Tiinalle ja minä päädyn dry martiniin, kahdella oliivilla. Rohkaisua alle. Samalle sukellus menuun...tai siis ei. koska otamme katsomatta pisimmän menun, neljä ruokalajia ilman jälkkäriä + amuse, ja siihen paritetut paikalliset viinit. Sukellus siis viinilistaan, massiiviseen viinilistaan! Kirja muistuttaa enemmän vanhaa raamattua kuin mitään muuta. Uskon, että isompikin viinifiili tyydyttyy VB:n viinikellarin valikoimista. Varsinkin Itävallan ihme gruner veltliner on loistavasti edustettuna.

Menu alkaa hämmentävimmällä amusella koskaan. Eteemme kannetaan lautaselliset leberkäset, eli palat makkaraa. Makkaraa! Aivot lyövät hetken tyhjää. Annos on ruma kuin makkara-annos vaan voi olla. Kyrsän kyytipoikana sinappia, mitäpä muutakaan. Sentään sinappi oli pikkuisen tuunattu kirvelillä ja sipulilla. Mitäpä tästä nyt sanoisi. Annos oli sitä itseään. Varmaan jotain outoa itävaltalaista huumoria.


Taivastellessamme amusen koomisuutta laseihimme eksyy jälkiruokaviininä paremmin tunnettu Beerenaulese Cuvée 2015 Kracherilta. Jälkiruokaviini. Taas aivot ottavat happea hetken ja pyrkivät miettimään skenaarion, missä jälkiruokaviini ensimmäisen ruokalajin kanssa olisi ookoo. Hanhenmaksa, se sen täytyy olla. Ja sehän on! Maksan kanssa briossi, kirsikkahilloketta ja kukkasia. Kaunis annos, tosiaan tukevat maut ja koostumukset ja se viini. Jopa Tiina, joka yleensä sylkee jälkiruokaviinilaseihin, joi lasinsa tyhjäksi. Viini korosti maksan pehmeyttä ja paheellisuutta. Hieno valinta.

Klassinen ravintola etenee menussaan kuin juna. Pikkujännän alkuruoan jälkeen on vuorossa kala, jonka kanssa riisiä, sahramikastiketta ja sinisimpukoita. Hovimme kertoi meille vain kalan saksankielisen nimen drachenfische, josta emme tajunneet mitään, joten nyt mennään vaan maku edellä. Valkoista tuo kala kuitenkin oli. Annos on iso. Kastike on mausta päätellen kalastokkiin tehty, johon lisätty pikkuisen tomaattia. Kastike tuo kivan makeuden annokseen, joka muuten on aika tylsä ja perinteinen. Ja iso. Viininä on Groissin gruner veltliner, jonka hedelmäisyys muuttuu kalan kanssa makeammaksi suussa kuin yksinään. Hyvä yhdistelmä.

Voi-lei-pä. Tästä illasta tuli nyt meille vaikea. Mitä mieltä olla siitä, että pitkällä illallisella eteemme tuodaan voileipä. Leivällä kuningasrapua, vasikkaa ja erilaisia porkkanoita. Annoksen makeus tulee leivästä ja porkkanasta, suolaisuus taas ravusta. Itse leipä annoksessa oli vaan liikaa ja liian köyhäritarimainen. Annoksen kanssa saamamme Rudi Pichlerin weissburgunder -viini toi mukavan freesiyden annokseen ja oli muutenkin kiva mineraalisuudessaan.

Pöytään peuraa, demi-glacea, perunarösti ja selleri. Peuraa ei paljon laadukkaampana ja täydellisemmin valmistettuna voi saada. Selleri oli todella hyvää. Heinrichin Pannobile 2014 oli lempeä ja helli lihaa, peuran lihaa siis. Viinin herkkä marjaisuus antaa odottaa hyvää tästä viinistä, kun se vanhenee entisestään.

Ennen jälkiruokia pieni vessatauko. Kreisin pramea laitos, ihan kuin Schönnbrunnissa olisi. Ah, ja sitten jälkiruokaan, joka ei kuulunut menuun, vaan saimme tilata ihan irrallisen. Olo alkoi olla hyvin ahdettu, päädyimme vain yhteen jälkiruokaan: jäätelövalikoimaan. Raparperi-, inkivääri- ja melonijätskiä tilpehöörien kanssa. Kivoja, freesejä makuja, mutta olimme jo niin täynnä, ettei jälkiruoasta saanut kaikkea irti. Olisikohan joskus terveellistä jättää ne välistä?

Valter Bauerissa on todellakin jotain 80-lukulaista, ihan kuin sisustus antoi ymmärtää. Tietty nykymaailman piperrys puuttui. Palvelu oli henkilökohtaista ja osaavaa. Ruoka, vaikkakin perinteistä, oli mielestämme tehty tietty pilke silmäkulmassa. Perjantai illan tukeva illallinen päättyi 295 euron laskuun ja kävelymatkaan kattobaariin. Ja ai niin, Valter Bauerilla _ei_ ole nettisivuja. Onneksi illan kuvat kulkevat linjassa kasariteeman kanssa, sillä hämyisessä ravintolassa puhelimen kameran tehot loppuvat armottomasti. Pahoittelut siitä. Pääsittepähän ainakin ihan autenttiseen tunnelmaan kiinni.

Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 8+

Mikä: Valter Bauer, klassinen yksitähtinen itävaltalainen ravintola Wienissä.

Chef & Sommelier - Syntymäpäivähuumaa ja huumaavaa luomua

Tiinan syntymäpäivä. Ei tällaista päivää ihan sika-nautasäilykkeen ja kolme päivää vanhan Seiskan kanssa viitsi viettää, joten jotakin on keksittävä. Chef & Sommelier on ollut minulle kuin valkoinen valas. Aina, kun minulle on tullut fiilis, että nyt sinne, se on ollut täynnä. Aina. Ja sama kohtalo oli jälleen uhkana, mutta kiitokset C&S:lle, että pystyitte venymään tänä kesäisenä, vaikkakin sateisena, lauantai iltana. Onnistuin saamaan pöydän täyteen ravintolaan, jahka joku vaan saisi aterioitua ja lähtisi ulos. Tapoimme aikaa lempiharrastuksemme parissa; joimme whiskey soureita 100 Dogsissa, kun sain puhelinsoiton: pöytä vapautuisi pian. Kello oli noin 2140, joten ilta tulisi venymään pitkäksi.

Taksi alle ja Eiraan Huvilakadulle. Sisään astuttuamme meidät ohjattiin lähes täydessä tuvassa pöytään ikkunan lähelle. Ravintola on pieni, arviolta 20 asiakaspaikkaa. Sisustus on niukka mutta tyylikäs ja kivana lisänä ikkunalaudalla oli läjä ravintola-aiheisia kirjoja. Turha sitä menua lueskella, kun voi selailla massiivisen kokoista kirjaa Alineasta ja kun kuitenkin olin etukäteen ilmoittanut, että otamme pisimmän mahdollisen (7 ruokalajia) setin juomineen.

Chef & Sommelier on lähiluomunordis-sektoriin osuva ravintola. Ravintola on perustettu (muistaakseni) 2011 ja se sai rengasfirman tähden 2014, jonka on onnistunut siitä lähtien säilyttämään. Ravintolaa luotsaavat Sasu Laukkonen aka. Chef ja Johan Borgar, gangsterinimeltään Sommelier. Iloksemme herrat olivat töissä myös tänä synttärilauantaina. Lähiluomulakto-ovofennovegaani -genre ei yleensä saa minua hihkumaan odotuksesta, koska turhan moni kyseiseen genreen itsensä määrittelevä rafla on vaan tylsä. En suostu uskomaan, että se on raaka-aineista kiinni. Ehkäpä fokus on vaan enemmän vaan siinä, ettei nyhdetty kaura ole tuotettu 30 kilometriä kauempaa kuin siinä, että kokemus olis whooooaaaa. C&S:stä olin kuullut paljon hyvää, odotukset olivat korkealla.

Lasiin alkuviini-henkistä kuplivaa Luoteis-Ranskasta, Domaine Plageoles Mauzac Nature. Kivan kevyttä ja jokin tässä saa uumoilemaan huomista krapulaa. Hih. Tulisikohan pian ruokaa. Tuli! Niin syvän punainen naudan ulkofileen pala, ettei paremmasta väliä. Ehtoo-nimisen lapinlehmän ulkofilettä, tarkemmin. Tämä eläin oli saanut osakseen rakkautta, ruokaa ja liikuntaa. Ja nyt Ehtoo ilahdutti meitä äärimmäisen rasvaisella olemuksellaan. Ehtoo tarjoiltiin mustariisikrispin päällä, tykö karhunlaukkaa ja jauhettua mustaherukkaa. Ihana suupala lauantai iltaan, ihan kuin pekonisipsi. Kiitos, Ehtoo.

Seuraavana vuorossa tuoreena poimittua punajuurta, jota on keitetty yön yli vakuumissa. Maku on omassa suussani pyöristynyt ja toimii hienosti lautasella olevien villivadelmien, mustaherukan kanssa. Salaattimaisuutta annokseen tuo punajuuren ja mustaherukan lehdet. Etenkin paahdetun mustaherukan koostumus oli yllättävä ja kiitollisuutta herättävä. Annos nosti nälkämme uudelle tasolle ja miten voi pieni sielu ollakin iloinen, kun pöytään tuodaan lämmintä leipää ja vaahdotettua voita. Minä en hiilareita pelkää, joten leipää naamaan. Nam.

Laseihin luomua, Les Moyens du Bord 2015. Suussa paksuntuntuinen, loppuaan kohden happamampi ja hedelmäisempi. Toimii takuulla yhteen eteemme kannetun lohen kanssa. Tenon lohta, samettikukkaa, härkäpavun lehteä, majoa, paahdettua kurkkua ja hernettä. Häiritsevän ihana annos. Pehmeä, maut erottuvat uskomattoman hienosti ja suuhun jää kevyt alkukesän herneinen jälkimaku. Lohta upeimmillaan.

Pitänee mennä johonkin sanavarastokurssille, koska myös seuraavaa annos ansaitsee sanan "pehmeä" ja "ihana". Paahdettua auringonkukan lehteä, kermaa, kesäkurpitsaa, härkäpapua ja auringonkukansiemenistä tehty ns. risotto. Kasvisruokaa taivaasta. Tällaista soisi olevan lounasravintolan buffetissakin, mutta ei.

Seuraava juoma onkin jännempi. Vin de Naranja Three Barrel Projectilta, punaviinihenkistä valkkaria Ranskasta kolmen suomalaisen kaveruksen tuottamana. Jännä kombo jo lähtökohtaisesti. Itse viini on punertava ja samea, bukee voimakas. Ei pelkkään tinttaukseen, vaatii seurakseen lautasella jotain suolaista. Lautaselle tuotiin tällä kertaa siiklisipsejä, sipulituhkaa, puolukkaa, sipulia ja kuivattua poron sydäntä. Annos jäi vähän terättömäksi, turhan paljon perunaa, liian vähän happoa, ja aivan liian vähän sydäntä. Lisää lihaa. Annos jätti myös viinin turhan irralliseksi.

Näytelmäkirjallisuudessa ennen räjähdystä kuuluu olla suvantovaihe; lasketaan edellinen peruna-poro-annos tällaiseksi, koska seuraavaksi eteemme kannettiin juonenkäänne. Juureksia ja sieniä. Sopivasti syksyn tulosta muistuttava annos. Korianterinkukkaa, palsternakkaa, mustatorvisientä, kanttarellia, persiljapyrettä, porkkanan lehtiä, retikkaa ja mustajuurta kukaties. Annos muutti viinin hullun ihastuttavaksi, kaikki eri tekstuurit ja maut erottuivat. Todella todella todella todella hyvä.

Veikkasimme, että seuraavaksi eteemme kannetaan lihaa. Tämä huisin päättelyn tein lasiin kaadetusta  Domaine Saladinin Haut Brissan luomupunkusta. Ja kylläpä vain, eteemme aseteltiin grillattua lammasta Ahvenanmaalta. Mukana kuvioissa myös kukkakaalia kahdella tapaa, höyrytettyä ja karamellisoitua, grillattua tomaattilientä sekä kaalia. Kaali oli todella suolaista, ehkä välillä jopa liian, lammas oli äärimmäisen maukasta. Facebook-peukku annokselle. Lampaan jälkeen välijuuston vuoro: Vanhaa Väinöä. Neljä kuukautta kypsytettyä lehmänmaitojuustoa, luumuhilloa ja näkkäriä. Kelpo juusto, ei yllätyksiä kumpaankaan suuntaan.

Klenserinä punaherukkasorbet ja ruusunmarjapensaan ruusunkukkaa.  Syntymäpäiväsankari liikuttui jo tässä vaiheessa iltaa kun ruusunmarjan voimakas aromi toi mieleen lapsuuden kotipihan jättimäisten ruusupensaiden tuoksun. Kuinka jokin voi maistua juuri siltä miltä se tuoksuu. Tuomitsimme annoksen liian hyväksi. Grrr. Olisitte säästäneet jälkkäriksi. Mutta ei huolta. Ensimmäinen jälkkäri ei hävinnyt sorbetille, vaikka niin pelkäsimme. Vehnäjauhoton keksi (kaikille wannabe-keliaakikoille), raparperin vihreästä osasta tehty hilloke ja punaisesta valmistettu sorbet, keitettyä tomaattia ja itsetehtyä valkosuklaata. Jälkiruoka oli mahtava ja Sasun kuvaus annoksen rakentamisesta lisäsi fiilistä! Viini oli yksi parhaimmista. Turhan usein jälkiruokaviinit ovat parhaimmillaankin sivuosumia, mutta ei tällä kertaa. 2006 Alsacen rieslingiä Christian Binneriltä. Täydellinen valinta.

Viimeisenä annoksena mustikkaa ja mäntyä. Annoksen suolaisuus oli loistava ja ilman suolaisuutta olisi annos ollut tylsä. Olisimme ehkä suutuntuman takia lisänneet jonkun krumblen mukaan, mutta kelpo lopetus illalle.

Kiitos C&S. Erityismaininta Sasulle. Mies jaksoi fiilistellä ja selostaa meille valmistusmetodeja ja oli niin kultainen kuin ravintoloitsija vain voi olla! Chef & Sommelierin palvelu ansaitsee kokonaisuutena suuuuuuuuren plussan. Ihmisten iloisuus, maanläheisyys ja rakkaus lajia kohtaan paistoi läpi joka hetki. Lasku (252 euroa) oli yhtä herkullisen pieni kuin kahvin kanssa pöytään tuotu keksi. Hinta-laatusuhteeltaan Helsingin parasta antia.

Pitkissä menuissa on sellainen puoli, että tuppaa tulemaan vähän humalaan. Niin tälläkin kertaa kävi, mutta se saattoi olla jopa tavoiteltua näin synttäreinä. Ja turha sitä hyvää nousua hukkaamaan. Iltamme jatkui toisenlaisen kulinarismin kehtoon: mummotunneliin, mummikseen, mummo-outlettiin. Kiitos ja anteeksi kaikille karaoke-esityksemme nähneille.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8,5
Palvelu 10
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Kerrankin luomua, joka ei ole tylsää
+ Palvelu kaikilta osin
+ Viinit teeman mukaisesti luomua, mutta ei alleviivattuna
- Vaikea saada pöytää, enkä ihmettele

Mikä: Chef & Sommelier, lähiluomua suurella sydämellä Eirassa

chefetsommelier.fi

L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon - Tähtimestarin ruokabaari

Joël Robuchon. Anybody? Joël on maailman eniten Michelin-tähtiä kerännyt keittiömestari. Miehellä on tällä hetkellä 25 tähteä, Ducassella oli parhaimmillaan 21 ja Ramsaylla (joka on muuten Robuchonin oppipoika) 7. 71-vuotias Robuchon on molekyyligastronomian pioneereja, joskin nykyinen kokkaus on perinteisempää laatua. Ja tätä ihan vain pikkiriikkisen perinteisempää laatua me päätimme Pariisissa testata maailman 80:ksi parhaimmaksi rankatussa ravintolassa.

L'Atelier de Joël Robuchonit on sisustettu sushibaariksi. Kyllä, baariksi. Vastaavan nimisiä ravintoloita on Pariisin lisäksi muistaakseni kahdeksassa muussa kaupungissa ja lähes kaikilla ravintoloilla on tähti tai pari. Saint-Germain-des-Pres:n ravintolassa on arviolta noin  80 asiakaspaikkaa, joista noin puolet tiskillä, josta avautuu näkymä keittiön puolelle. Me saimme paikan tiskin päästä ja pääsimmekin ihmettelemään pajan toimintaa lähietäisyydeltä.

Listan pisin setti oli tällä kertaa 10 ruokalajin discovery-menu. 10 ruokalajia sisältäen amusen, mikä on hyvin outoa. Tutuksi tulleeseen ranskalaiseen tyyliin mitään viiniparituksia ei löytynyt, joten päädyimme valitsemaan yhden juoman, jolla aiomme selvitä jälkiruokiin asti. Juran valkoviiniä, Domaine de la Pinte 2011 Arbois Savagnin. Viini oli mukavan hapokasta, rikasta, kevyesti siiderimäistä ja juuri oikeassa lämpötilassa.

Nälkää oltiin kasvatettu koko päivä pitkällä kävelylenkillä ympäri Pariisin keskustan, joten tänne sitä ruokaa! Amuseksi Le Meloni. Härkäcarpaccio paprikakermalla ja melonigeelillä. Ilmiselvä moderni väännös klassikosta: melón con jamón - melonia kinkulla. Todella maukas annos kahdella makealla komponentilla ja suolaisella kinkulla. Hyvä. Jotain paikan toiminnan loppuunsaakka miettimisestä kertoo se, että näimme kahdesti amusen aikana, kun koko henkilökunta laulaa asiakkaalle Paljon Onnea ja tuo jälkkärin kynttilällä. Onneksi nämä olivat myös illan ainoat kerrat.

Matka jatkukoon. Vielä on nälkä. Le Gazpacho. Jumalainen gazpacho oliivisipseillä, sinappivaahdolla, krutongeilla ja basilikalla. Oliiviöljyn, balsamicon ja basilikan maut tulevat ihanasti läpi, jääkylmä sinappi tuo kontrastia annokseen. Upea annos, illan parhaimpia. Hyvin espanjalaishenkinen aloitus menulla. Seuraavaksi Le Rapu savuisessa kulhossa. Rapua, bordeauxlaista kaviaaria, tomaattivesigeeliä ja avokadokastike. Hovimme kehotti syömään kaikkea lusikallisessa, mutta älä sinä tee niin. Avokadokastike on maustettu chilillä ja peittää alleen kaiken muun. Erikseen syötynä annos on maukkaampi, mutta kovin hatara. Kaikki maistui hyvältä, mutta annos itsessään ei ollut tasapainoinen.

Robuchon on onnistunut loitsimaan keittiössään yhden kaikkien aikojen parhaista krapularuoista: Le Muna. Uppomuna, pannussa paistettua pekonia, paahdettua sipulia, timjamia ja carbonarakermaa tarjoiltuna cocktail-lasista. Syntisen hyvänmakuinen annos. Voisi kuvitella syövänsä pastaa, kun carbonara maistuu suussa. Kaikki luettelemani maut erottuvat. Sunnuntaiaamupäivällä tätä pitäisi kaataa tetrasta mukiin ja lämmittää mikrossa. Maailma olisi valmis.

Le Ankanmaksa. Miksei hanhenmaksa? Jälleen kerran liian onnistunut annos. Tätä pitäisi saada maksalaatikollinen, ilman rusinoita. Kuumaa paistettua ankanmaksaa, hibiscus-kastiketta, kirsikkaa ja omenaa. Tämän täydellisyyden jälkeen siirrymme pikkuisen turhemmalle rintamalle. Le Kana. Kananrintaa, hibiscuksesta infusoitu liemi, inkivääriä ja seesamia. Annos jätti meidät aikalailla kylmäksi. Ilotulituksen jälkeen lautaselle tuli ihan perus kana. Buu. Nooh. Luotetaan, että tästä vielä noustaan.

Ja noustiinhan sieltä. Pikkuisen viiniä odotellessa ja eteen tuodaan Le Kala. Pietarinkalaa, avokadoa, korianteria, shalottia, jota maustettu tomaatin hapoilla. Sipuli ja tomaatin hapot toimivat uskomattoman hienosti. Kalan tekstuuri oli täydellinen ja pippuri kalan päällä oli hieno. Lautasetkin olivat vimosen päälle lämpöiset. Hieno kala-annos. Berceauxin jälkeen iihhanaa, kun joku tarjoilee meille kalan oikein.

Menussa piti Le Pääruoka valita kolmesta vaihtoehdosta ja me päädyimme Le Viiriäiseen. Foie gras:lla täytettyä hunajassa kypsennettyä viiriäistä, valkoista polentamuusia, mustatryffeliä, anista ja rakuunaa. Maksa oli lumoavaa, lintu itsessään vallan toimivaa ja se voinen muusi, se oli kotoisan epäterveellisen makuista. Kelvokas annos, mutta ah kuten niin usein, se menun kulminaatioliharuoka on ihan pikkiriikkisen vaisu. Tryffeli annoksessa tuntui ihan hitusen liioitellulta, ihan kuin se olisi pitänyt saada ujutettua menuun tavalla tai toisella. Tryffeli, se upea musta kulta, on syntisen ihanaa, mutta tähän annokseen se ei tuonut lisäarvoa makujen tai tekstuurin osalta. Siirtykäämme siis jälkiruokiin.

Pettymyksekseni juustoja ei tullut. Iso buu. Tiina näki vilauksen juustolautasesta naapuriseurueesta mutta jostain syystä meille ei niitä edes tarjottu. Jälkkärit käynnistetään Le Marengilla, joka esiteltiin meille kahdesti. Joku hikka palvelussa.  Pavlova-henkinen marenki vaaleanpunaisen praliinin päällä, vadelmanektaria ja litsisorbettia. Molemmat meistä tuomitsivat annoksen mitäänsanomattomaksi sanoilla tylsä ja perus. Marenki oli liian tahmeaa, no, ainakin tuoretta. Mutta sitten Le Suklaa. Jäisiä araguanisuklaan hileitä sorbetmaisesti koostettuna, kermainen suklaaganache, Oreo crumble, vattu- ja persikkamelba. Tiina itki onnesta annoksen edessä ja kyllähän minäkin tästä ihan pidin, mutta kun ei ole jälkiruokamanialla siunattu niin ei vain ole. Tiina sen sijaan hehkutti annoksen moniulotteisuutta: kylmää, kuumaa, samettista, crumblea, kevyttä, tuhtia, vaaleaa ja tummaa - kaikki samassa suullisessa täydessä harmoniassa toisiaan täydentäen. "Näin suklaa-annos kuuluisi tehdä." Eiköhän tuo riitä kehuksi.

Ja siinäpä se ilta sitten oli. Homma loppui jotenkin kuin seinään. Olimme taas baarin viimeiset. Meitä ei kummemmin huomioitu, katselimme kun väki puunasi keittiötä. Illan isoin miinus tuleekin draamankaaren puuttumisesta ja tietystä rutiininomaisuudesta. Tasalaatuisuus ja rutiini toki tuovat tähtiä, mutta jossakin pitäisi näkyä ja tuntua kohtaaminen ihmisenä ja tietty persoona (lukekaa pian julkaistava juttumme Chef et Sommelierin keikasta). Annokset yksinään olivat toki hyviä, loistavia toisinaan, mutta kokonaisuus ei tuntunut kokonaisuudelta. Ja tyly loppu alleviivasi tätä entisestään.

Keittiön yli-innokkaan pastamestarin ja muiden turistien tuijottelusta sai maksaa 518 euroa, joka on aikalailla mitä odottaa kaksitähtiseltä paikalta Pariisissa.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8 (viinilista toki oli hirrrrmuisen kattava)
Palvelu 7
Kokonaisuus 8

Mikä: L'Atelier Saint-Germain de Joël Robuchon, maailman eniten tähtiä saavuttaneen keittiömestarin kaksitähtinen ravintola

atelier-robuchon-saint-germain.com/en/

Les Berceaux - Tuskaisen kamala tähtiravintolakokemus Champagnessa

Kesä ja loma! Fiinimpi syöminen on pikkuisen jäänyt tauolle kaiken grilliruoan ja hapansilakkatölkkien vyöryessä pöytään. Kotoisen Suomen sinileväiset järvet saivat heinäkuussa jäädä taakse ja suuntasimme Ranskaan. Ylläripylläri.

Épernay on Champagnen alueen the shampanjakaupunki. Kylän raitilla ja ympäristössä on shampanjataloja vaikka kuinka ja juoma ei maksa juuri mitään! Kuplaisen päkäilyn päälle on tarpeen syödä hyvin. Épernaysta tai lähiympäristöstä löytyy tähtiravintoloita kolme kappaletta ja illallispaikaksemme valikoitui Les Berceaux. Puuterilla punottava nenä piiloon, tukka ojennukseen ja syömään.

Aikakone! Ihan kuin olisi astunut Rosellaan 80-luvulla. Sisustus on suoraan sanottuna kaamea. Kokolattiamatto, joka on nähnyt kaikki risteilijöiden eritteet. Kissanoksennusverhot, jotka on lainattu Cumulus-hotellista. Rantasipin pakkohuutokaupasta hankitut kalusteet. Ja se astiasta. Villeroy & Bochin tunkkaisella keltaisella reunuksella koristellut lautaset. Joka paikka on punaista, tai keltaista tai jotain niiden väliltä. Valokin on kellertävää. Yök.

Micheliniä on usein kritisoitu siitä, että standardi tähden saamiseksi on alempi Ranskassa. Näin on. Les Berceaux on palkittu yhdellä tähdellä ja kokemuksemme mukaan paremman kokemuksen saa mistä tahansa keskinkertaisesta bonuskorttipaikasta Suomesta. Eli koittakaapa kestää, meillä oli vaikeaa.

Illalliseksi valikoitu menu, joka tällä kertaa pitää sisällään 4 ruokalajia ja asiaankuuluvat amuset. Pidempää ei ollut saatavilla. Menuun valittiin omilta listoiltaan alku-, kala-, liha- ja jälkiruoka. Ensimmäisenä pöytään kannettiin filotaikinan päälle kasattu tapenade-tomaatti-oliivi-kakkunen. Maultaan ei mitenkään huono, muttei tajuntaa räjäyttäväkään. Amuset tavanomaisesti jättävät odottamaan illalta paljon, mutta ensimmäiseksi amuseksi annos oli totaalisen kunnianhimoton. Väitän, että parempia naposteltavia tehdään yläasteiden kotitalousluokissa.

Seuraavana amusena pääsimmekin jo syvemmälle ranskalaisen keittiön puolelle: aladobia, vesikrassivaahtoa ja keksikrumblea. Tekstuuri kohdallaan, ei mitenkään liian raffi tai sileä hyytelö, vaahto toi sopivasti happoa ja rasvaa annokseen. Hetken aikaa ehdimme jo innostua, että illasta tulee tosi hyvä. Ei. Ei tullut.

Alkuruoka. Minulle parsa-kanttarelli-risotto. Risoton koostumus on täydellinen, mutta annoksesta huokuu tylsyys. Ei mitään tvistiä mihinkään suuntaan. Olisivat nyt edes laittaneet tryffeliä mukaan. Tiinan annos näyttää paljon kiinnostavammalta: cazpachoa, kurkkusorbettia, ilmakuivattua kinkkua (Espanjasta!), keksi ja tomaattia. Maultaan ihan kohtalainen annos, mutta vähäeleisempi olisi riittänyt. Annokseen laitettu keksi oli täysin turha ja jopa liikaa lautasella.

Kala-annokset. Pietarinkalaa mulle ja kampelaa Tiinalla. Annokset teoriassa ihan nättejä, mutta kaikkialle tunkeutuva keltainen väri ja valo eivät antaneet oikeutta annoksille. Laadukkaat raaka-aineet oli onnistuttu tuhlaamaan täysin. Kummassakaan annoksessa ei ollut yhtään happoa, Tiinalla joku burgerkingmäinen sipulirengas. Ärfh. Turhautuminen. Suomi on täynnä ravintoloita, joissa osataan tehdä kalat kymmeniä kertoja paremmin!

Liha. Illan paras annos saapui pöytään. Molemmat olimme valikoineet listalta liharuoaksi ankan. Ankan kolmella tapaa: rintafilettä, maksaa ja haketta. Jokaisen osasen kypsyys oli täydellinen. Mukana annoksessa oli sipulia ja perunakakkunen. Ja taas joku keksi. Annos oli i-s-o. Todella iso! Hyvin ranskalaista, mutta ei niinkään fine dine kuin maalaishenkinen. Ankkaähkyn jälkeen oli pakko pitää pieni tauko syömisestä ja ihmetellä mihin oikein olimme tulleet.

Tarjoilijoilla on päällänsä kaksiriviset puvut. Pukujen leikkaus viittaisi 80-lukuun, kuten myös 45 minuutin loopissa pyörivä taustamusaträkki. Kuten myös tähän asti nauttimamme annokset. Vahvistamme mielipiteemme aikakoneesta ja jatkamme juustoihin. En ymmärrä miksi keskellä Ranskaa juustovadilla on puolet juustoista italialaisia! En vaan ymmärrä. Muuten aika perus juustovati. Suumme puhdistimme rahkaisalla ruusunmarjakompotilla ja taas jollakin turhanpäiväisellä keksillä.

Jälkkäreitä tuotiin pöytään rekkalastillinen. Toinen toistaan retrohenkisempiä. Suklaata oli monella monella tapaa. Oli kirsikkaa. Oli moussea. Oli mustaherukkasorbettia. Oli outo lautanen. Oli joku kakkunen. Oli pähkinää. Oli ihan turhaa pitkittää tätä tuskaa! Jopa Tiina, jolle jälkiruoat ovat intohimo, totesi "Kantaisivat nyt vaan pois nämä".

Laskun ja kahvin kanssa pöytään tuotiin petit foursit. Peruskivat. Hintaa tuli 260 euroa. Ei nyt ihan mahdoton hinta tähtiraflaan, mutta samalla rahalla söisi paremmin vaikka missä! Viinin, premier cru chablis, hinta oli 62 euroa ja oli illan onnistunein osa. Alkudrinksuksi joimme monacot (googlaa, jos et tiedä) - jota repeilimme myöhemmin. Monacoista suuret kiitokset VR-Yhtymän Ranska-spesialistille. Ravintolaväen palvelua ei voi kiittää: pompöösiä, kaukaista ja vanhanaikaista.

Parin kolmen tunnin jälkeen totesimme, että piina on ohi ja juoksimme pakoon. Älä mene lähellekään ellet ole Jyrki Sukulan tuotantoyhtiön scoutti.

Raadin arvio:
Ruoka 6-
Juoma 8+ (viinilista oli vaikuttava!)
Palvelu 7
Kokonaisuus 5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Raaka-aineet
+ Viinilista oli todella kattava
- Niin vanhanaikaista kuin vain voi olla
- Mielikuvitukseton ja mauton ruoka
- Sisustus!

Mikä: Les Berceaux, tähdellä palkittu ravintola Épernayssa

www.lesberceaux.com (lausutaan Perseestä)