Valter Bauer - Itävaltalainen makumatka 80-luvulle

Wien, kaupunki täynnä historiaa: Schubert, Strauss, Wittgenstein, Mozart, Freud, Valter Bauer. Näistä viimeinen ei välttämättä sytytä lamppua pääsi päälle, mutta Valter Bauer on yksitähtinen itävaltalaista ruokaa tarjoileva ravintola vanhassa suojellussa talossa Wienin keskustassa, ja ainut tähtikohteemme Wienin matkallamme. Ex tempore ei ole kovin helppoa tähtirafloihin varausta saada miljoonakaupungissa ja turistikohteessa. Asiaan. Päiväinen helle, kun muuttui illan lämmöksi vaivauduin laittamaan pitkähihaisen paidan päälle ja kampaamaan tukkani ja siirryin alabaariin odottelemaan Tiinan valmistautumista.

Taksi alle ja pikainen pyrähdys pikkukujille, josta Valter jo löytyikin. Varsin huomaamaton sisäänkäynti sivukadulla keskustan vilkkaimmasta sykkeestä. Avaamme oven ja astumme 80-luvulle. Ravintolassa on noin 25-asiakaspaikkaa, kokolattiamatto, holvikaarikatto ja tarjoilijoita puvuissa. Kaikki on kovin jäykkää. Jännä nähdä mitä tästä illasta tulee.

Alkuun lasi rosé shampanjaa Tiinalle ja minä päädyn dry martiniin, kahdella oliivilla. Rohkaisua alle. Samalle sukellus menuun...tai siis ei. koska otamme katsomatta pisimmän menun, neljä ruokalajia ilman jälkkäriä + amuse, ja siihen paritetut paikalliset viinit. Sukellus siis viinilistaan, massiiviseen viinilistaan! Kirja muistuttaa enemmän vanhaa raamattua kuin mitään muuta. Uskon, että isompikin viinifiili tyydyttyy VB:n viinikellarin valikoimista. Varsinkin Itävallan ihme gruner veltliner on loistavasti edustettuna.

Menu alkaa hämmentävimmällä amusella koskaan. Eteemme kannetaan lautaselliset leberkäset, eli palat makkaraa. Makkaraa! Aivot lyövät hetken tyhjää. Annos on ruma kuin makkara-annos vaan voi olla. Kyrsän kyytipoikana sinappia, mitäpä muutakaan. Sentään sinappi oli pikkuisen tuunattu kirvelillä ja sipulilla. Mitäpä tästä nyt sanoisi. Annos oli sitä itseään. Varmaan jotain outoa itävaltalaista huumoria.


Taivastellessamme amusen koomisuutta laseihimme eksyy jälkiruokaviininä paremmin tunnettu Beerenaulese Cuvée 2015 Kracherilta. Jälkiruokaviini. Taas aivot ottavat happea hetken ja pyrkivät miettimään skenaarion, missä jälkiruokaviini ensimmäisen ruokalajin kanssa olisi ookoo. Hanhenmaksa, se sen täytyy olla. Ja sehän on! Maksan kanssa briossi, kirsikkahilloketta ja kukkasia. Kaunis annos, tosiaan tukevat maut ja koostumukset ja se viini. Jopa Tiina, joka yleensä sylkee jälkiruokaviinilaseihin, joi lasinsa tyhjäksi. Viini korosti maksan pehmeyttä ja paheellisuutta. Hieno valinta.

Klassinen ravintola etenee menussaan kuin juna. Pikkujännän alkuruoan jälkeen on vuorossa kala, jonka kanssa riisiä, sahramikastiketta ja sinisimpukoita. Hovimme kertoi meille vain kalan saksankielisen nimen drachenfische, josta emme tajunneet mitään, joten nyt mennään vaan maku edellä. Valkoista tuo kala kuitenkin oli. Annos on iso. Kastike on mausta päätellen kalastokkiin tehty, johon lisätty pikkuisen tomaattia. Kastike tuo kivan makeuden annokseen, joka muuten on aika tylsä ja perinteinen. Ja iso. Viininä on Groissin gruner veltliner, jonka hedelmäisyys muuttuu kalan kanssa makeammaksi suussa kuin yksinään. Hyvä yhdistelmä.

Voi-lei-pä. Tästä illasta tuli nyt meille vaikea. Mitä mieltä olla siitä, että pitkällä illallisella eteemme tuodaan voileipä. Leivällä kuningasrapua, vasikkaa ja erilaisia porkkanoita. Annoksen makeus tulee leivästä ja porkkanasta, suolaisuus taas ravusta. Itse leipä annoksessa oli vaan liikaa ja liian köyhäritarimainen. Annoksen kanssa saamamme Rudi Pichlerin weissburgunder -viini toi mukavan freesiyden annokseen ja oli muutenkin kiva mineraalisuudessaan.

Pöytään peuraa, demi-glacea, perunarösti ja selleri. Peuraa ei paljon laadukkaampana ja täydellisemmin valmistettuna voi saada. Selleri oli todella hyvää. Heinrichin Pannobile 2014 oli lempeä ja helli lihaa, peuran lihaa siis. Viinin herkkä marjaisuus antaa odottaa hyvää tästä viinistä, kun se vanhenee entisestään.

Ennen jälkiruokia pieni vessatauko. Kreisin pramea laitos, ihan kuin Schönnbrunnissa olisi. Ah, ja sitten jälkiruokaan, joka ei kuulunut menuun, vaan saimme tilata ihan irrallisen. Olo alkoi olla hyvin ahdettu, päädyimme vain yhteen jälkiruokaan: jäätelövalikoimaan. Raparperi-, inkivääri- ja melonijätskiä tilpehöörien kanssa. Kivoja, freesejä makuja, mutta olimme jo niin täynnä, ettei jälkiruoasta saanut kaikkea irti. Olisikohan joskus terveellistä jättää ne välistä?

Valter Bauerissa on todellakin jotain 80-lukulaista, ihan kuin sisustus antoi ymmärtää. Tietty nykymaailman piperrys puuttui. Palvelu oli henkilökohtaista ja osaavaa. Ruoka, vaikkakin perinteistä, oli mielestämme tehty tietty pilke silmäkulmassa. Perjantai illan tukeva illallinen päättyi 295 euron laskuun ja kävelymatkaan kattobaariin. Ja ai niin, Valter Bauerilla _ei_ ole nettisivuja. Onneksi illan kuvat kulkevat linjassa kasariteeman kanssa, sillä hämyisessä ravintolassa puhelimen kameran tehot loppuvat armottomasti. Pahoittelut siitä. Pääsittepähän ainakin ihan autenttiseen tunnelmaan kiinni.

Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 8+

Mikä: Valter Bauer, klassinen yksitähtinen itävaltalainen ravintola Wienissä.

Chef & Sommelier - Syntymäpäivähuumaa ja huumaavaa luomua

Tiinan syntymäpäivä. Ei tällaista päivää ihan sika-nautasäilykkeen ja kolme päivää vanhan Seiskan kanssa viitsi viettää, joten jotakin on keksittävä. Chef & Sommelier on ollut minulle kuin valkoinen valas. Aina, kun minulle on tullut fiilis, että nyt sinne, se on ollut täynnä. Aina. Ja sama kohtalo oli jälleen uhkana, mutta kiitokset C&S:lle, että pystyitte venymään tänä kesäisenä, vaikkakin sateisena, lauantai iltana. Onnistuin saamaan pöydän täyteen ravintolaan, jahka joku vaan saisi aterioitua ja lähtisi ulos. Tapoimme aikaa lempiharrastuksemme parissa; joimme whiskey soureita 100 Dogsissa, kun sain puhelinsoiton: pöytä vapautuisi pian. Kello oli noin 2140, joten ilta tulisi venymään pitkäksi.

Taksi alle ja Eiraan Huvilakadulle. Sisään astuttuamme meidät ohjattiin lähes täydessä tuvassa pöytään ikkunan lähelle. Ravintola on pieni, arviolta 20 asiakaspaikkaa. Sisustus on niukka mutta tyylikäs ja kivana lisänä ikkunalaudalla oli läjä ravintola-aiheisia kirjoja. Turha sitä menua lueskella, kun voi selailla massiivisen kokoista kirjaa Alineasta ja kun kuitenkin olin etukäteen ilmoittanut, että otamme pisimmän mahdollisen (7 ruokalajia) setin juomineen.

Chef & Sommelier on lähiluomunordis-sektoriin osuva ravintola. Ravintola on perustettu (muistaakseni) 2011 ja se sai rengasfirman tähden 2014, jonka on onnistunut siitä lähtien säilyttämään. Ravintolaa luotsaavat Sasu Laukkonen aka. Chef ja Johan Borgar, gangsterinimeltään Sommelier. Iloksemme herrat olivat töissä myös tänä synttärilauantaina. Lähiluomulakto-ovofennovegaani -genre ei yleensä saa minua hihkumaan odotuksesta, koska turhan moni kyseiseen genreen itsensä määrittelevä rafla on vaan tylsä. En suostu uskomaan, että se on raaka-aineista kiinni. Ehkäpä fokus on vaan enemmän vaan siinä, ettei nyhdetty kaura ole tuotettu 30 kilometriä kauempaa kuin siinä, että kokemus olis whooooaaaa. C&S:stä olin kuullut paljon hyvää, odotukset olivat korkealla.

Lasiin alkuviini-henkistä kuplivaa Luoteis-Ranskasta, Domaine Plageoles Mauzac Nature. Kivan kevyttä ja jokin tässä saa uumoilemaan huomista krapulaa. Hih. Tulisikohan pian ruokaa. Tuli! Niin syvän punainen naudan ulkofileen pala, ettei paremmasta väliä. Ehtoo-nimisen lapinlehmän ulkofilettä, tarkemmin. Tämä eläin oli saanut osakseen rakkautta, ruokaa ja liikuntaa. Ja nyt Ehtoo ilahdutti meitä äärimmäisen rasvaisella olemuksellaan. Ehtoo tarjoiltiin mustariisikrispin päällä, tykö karhunlaukkaa ja jauhettua mustaherukkaa. Ihana suupala lauantai iltaan, ihan kuin pekonisipsi. Kiitos, Ehtoo.

Seuraavana vuorossa tuoreena poimittua punajuurta, jota on keitetty yön yli vakuumissa. Maku on omassa suussani pyöristynyt ja toimii hienosti lautasella olevien villivadelmien, mustaherukan kanssa. Salaattimaisuutta annokseen tuo punajuuren ja mustaherukan lehdet. Etenkin paahdetun mustaherukan koostumus oli yllättävä ja kiitollisuutta herättävä. Annos nosti nälkämme uudelle tasolle ja miten voi pieni sielu ollakin iloinen, kun pöytään tuodaan lämmintä leipää ja vaahdotettua voita. Minä en hiilareita pelkää, joten leipää naamaan. Nam.

Laseihin luomua, Les Moyens du Bord 2015. Suussa paksuntuntuinen, loppuaan kohden happamampi ja hedelmäisempi. Toimii takuulla yhteen eteemme kannetun lohen kanssa. Tenon lohta, samettikukkaa, härkäpavun lehteä, majoa, paahdettua kurkkua ja hernettä. Häiritsevän ihana annos. Pehmeä, maut erottuvat uskomattoman hienosti ja suuhun jää kevyt alkukesän herneinen jälkimaku. Lohta upeimmillaan.

Pitänee mennä johonkin sanavarastokurssille, koska myös seuraavaa annos ansaitsee sanan "pehmeä" ja "ihana". Paahdettua auringonkukan lehteä, kermaa, kesäkurpitsaa, härkäpapua ja auringonkukansiemenistä tehty ns. risotto. Kasvisruokaa taivaasta. Tällaista soisi olevan lounasravintolan buffetissakin, mutta ei.

Seuraava juoma onkin jännempi. Vin de Naranja Three Barrel Projectilta, punaviinihenkistä valkkaria Ranskasta kolmen suomalaisen kaveruksen tuottamana. Jännä kombo jo lähtökohtaisesti. Itse viini on punertava ja samea, bukee voimakas. Ei pelkkään tinttaukseen, vaatii seurakseen lautasella jotain suolaista. Lautaselle tuotiin tällä kertaa siiklisipsejä, sipulituhkaa, puolukkaa, sipulia ja kuivattua poron sydäntä. Annos jäi vähän terättömäksi, turhan paljon perunaa, liian vähän happoa, ja aivan liian vähän sydäntä. Lisää lihaa. Annos jätti myös viinin turhan irralliseksi.

Näytelmäkirjallisuudessa ennen räjähdystä kuuluu olla suvantovaihe; lasketaan edellinen peruna-poro-annos tällaiseksi, koska seuraavaksi eteemme kannettiin juonenkäänne. Juureksia ja sieniä. Sopivasti syksyn tulosta muistuttava annos. Korianterinkukkaa, palsternakkaa, mustatorvisientä, kanttarellia, persiljapyrettä, porkkanan lehtiä, retikkaa ja mustajuurta kukaties. Annos muutti viinin hullun ihastuttavaksi, kaikki eri tekstuurit ja maut erottuivat. Todella todella todella todella hyvä.

Veikkasimme, että seuraavaksi eteemme kannetaan lihaa. Tämä huisin päättelyn tein lasiin kaadetusta  Domaine Saladinin Haut Brissan luomupunkusta. Ja kylläpä vain, eteemme aseteltiin grillattua lammasta Ahvenanmaalta. Mukana kuvioissa myös kukkakaalia kahdella tapaa, höyrytettyä ja karamellisoitua, grillattua tomaattilientä sekä kaalia. Kaali oli todella suolaista, ehkä välillä jopa liian, lammas oli äärimmäisen maukasta. Facebook-peukku annokselle. Lampaan jälkeen välijuuston vuoro: Vanhaa Väinöä. Neljä kuukautta kypsytettyä lehmänmaitojuustoa, luumuhilloa ja näkkäriä. Kelpo juusto, ei yllätyksiä kumpaankaan suuntaan.

Klenserinä punaherukkasorbet ja ruusunmarjapensaan ruusunkukkaa.  Syntymäpäiväsankari liikuttui jo tässä vaiheessa iltaa kun ruusunmarjan voimakas aromi toi mieleen lapsuuden kotipihan jättimäisten ruusupensaiden tuoksun. Kuinka jokin voi maistua juuri siltä miltä se tuoksuu. Tuomitsimme annoksen liian hyväksi. Grrr. Olisitte säästäneet jälkkäriksi. Mutta ei huolta. Ensimmäinen jälkkäri ei hävinnyt sorbetille, vaikka niin pelkäsimme. Vehnäjauhoton keksi (kaikille wannabe-keliaakikoille), raparperin vihreästä osasta tehty hilloke ja punaisesta valmistettu sorbet, keitettyä tomaattia ja itsetehtyä valkosuklaata. Jälkiruoka oli mahtava ja Sasun kuvaus annoksen rakentamisesta lisäsi fiilistä! Viini oli yksi parhaimmista. Turhan usein jälkiruokaviinit ovat parhaimmillaankin sivuosumia, mutta ei tällä kertaa. 2006 Alsacen rieslingiä Christian Binneriltä. Täydellinen valinta.

Viimeisenä annoksena mustikkaa ja mäntyä. Annoksen suolaisuus oli loistava ja ilman suolaisuutta olisi annos ollut tylsä. Olisimme ehkä suutuntuman takia lisänneet jonkun krumblen mukaan, mutta kelpo lopetus illalle.

Kiitos C&S. Erityismaininta Sasulle. Mies jaksoi fiilistellä ja selostaa meille valmistusmetodeja ja oli niin kultainen kuin ravintoloitsija vain voi olla! Chef & Sommelierin palvelu ansaitsee kokonaisuutena suuuuuuuuren plussan. Ihmisten iloisuus, maanläheisyys ja rakkaus lajia kohtaan paistoi läpi joka hetki. Lasku (252 euroa) oli yhtä herkullisen pieni kuin kahvin kanssa pöytään tuotu keksi. Hinta-laatusuhteeltaan Helsingin parasta antia.

Pitkissä menuissa on sellainen puoli, että tuppaa tulemaan vähän humalaan. Niin tälläkin kertaa kävi, mutta se saattoi olla jopa tavoiteltua näin synttäreinä. Ja turha sitä hyvää nousua hukkaamaan. Iltamme jatkui toisenlaisen kulinarismin kehtoon: mummotunneliin, mummikseen, mummo-outlettiin. Kiitos ja anteeksi kaikille karaoke-esityksemme nähneille.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8,5
Palvelu 10
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Kerrankin luomua, joka ei ole tylsää
+ Palvelu kaikilta osin
+ Viinit teeman mukaisesti luomua, mutta ei alleviivattuna
- Vaikea saada pöytää, enkä ihmettele

Mikä: Chef & Sommelier, lähiluomua suurella sydämellä Eirassa

chefetsommelier.fi

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.

Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.

Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.

Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.

Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.

Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.

Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.

Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 

Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com