Finnjävel - Ensi-iltajännitystä

Nyt on onnistuttu nostamaan hype ravintola-avajaisten ympärillä uuteen mittaluokkaan Suomessa. Finnjävel on edesmenneen G.W. Sundsmansin tiloihin 7.4 avattu fine dining -ravintola, jonka juju ainakin alkuvaiheessa on keskittyä suomalaiseen perinneruokaan ja luoda siitä hienoa. Ravintoloitsijoina toimivat mm. Murusta tunnettu Henri Alén ja Demon Tommi Tuominen. Ammattitaidosta ei pelin ainakaan pitäisi jäädä kiinni. 

Ravintolan perustamisen ympärille on luotu myös televisiosarja, joka alkaa pyörimään ruudussa huhtikuun loppupuolella. Tämä on varmasti omiaan lisäämään ravintolan kävijäkuntaa. Ainakin youtube-pätkän perusteella sarja vaikuttaa hauskalta.

Suihkun kautta niskaan taasen piirun verran parempaa vaatetta ja suunta Etelärantaan avajaisillan menua maistelemaan. Nälkä on massiivinen. Sisäänkäynti ravintolaan tapahtuu Havenin sisäpihan lasikuutiosta, josta löytyy myös avokeittiö, jossa puolijoukkueellinen miehiä pipertää muikkuja. Meidät otetaan sydämellisesti vastaan ravintolapäällikkö Maijan toimesta ja ohjataan ravintolasalin puolelle. Sisustus on pelkistetyn pohjoismaista ja Ateljé Sotamaan kaksikko on onnistunut suunnittelussaan hyvin. Etenkin pöytien valaistus on hauska: kuhunkin pöytään on tuotu oma valo, jonka päällä alussa oli pieni lasinen piru ja myöhemmin tämä vaihdettiin vähäeleiseksi valokepiksi. Sotamaa on myös suunnitellut aterimia, laseja yms. ravintolaan. Näissä turhan monessa on erikoisuudentavoittelu mennyt käytännöllisyyden edelle; esimerkiksi ylipitkät aterimet olivat vain vaikeat.

Salin tunnelma on tavanomaisuudesta poiketen äänekäs. Varsinkin yhden herraseurueen HIFK-huudot, peräpukamakeskustelut ja yleinen älämölö on hyvin poikkeuksellista suomalaisessa fine dining -paikassa. Muu väki onkin tavanomaisempaa ensi-iltakööriä: Helsingin ravintola-alan väkeä, johtajia, vauraanoloisia eläkeläisiä. Ja sitten me. Mutta ruokaan! Senhän takia ainakin me Finnjäveliin tulimme!

Päädyimme luonnollisesti pidempään 12 ruokalajin menuvaihtoehtoon viineineen. Ensimmäisenä amuse-bouchena Viilis tai siis viilis. Tiiäkste? Sellainen lasten makuun oleva viili. Päällä vähän kuivattua puolukkaa. Ei maistunut oikein miltäkään, vaikka kovin koitin ottaa iloa siitä, että viilin alkuperä löytyy talon omasta meijeristä. Shampanjana oli Foliage Brut. Kivan kevyt ja kuiva viini. Ilman kuplivaa viilis olisi jäänyt täysin turhaksi, mutta yhdessä toimivat jotenkin.

Seuraavana tervehdyksenä fermentoitua naurista, jonka sisällä suolattua hevosta (metukkaa!), kylmäsavulohta mummonkurkulla ja sinapinsiemenillä sekä savustettua muikkua. Kylmäsavulohi oli loistavaa, hyvä! Minä tykkäsin hummasta, Tiina ei. Muikku oli, noh, ei nyt pahaa, mutta kun jokaiselta torilta saa parempaa! Kolmantena amusena ohraperunarieskaa suoraan uunista. Päällä oli Juvalta vartavasten Jäveliä varten maltaalla syötetyn possun rasvaa. Rasvainen leipähän on aina hyvää, mutta ei tämäkään tarpeeksi wau. Kokonaisuudessaan amuset jättivät vähän valjun kuvan eivätkä saaneet odottamaan lisää.

Vihdoinkin, tosi toimiin ja menun kimppuun! Laseihimme kaadetaan Van Volxemin 2014 rieslingiä. Upea juoma. Raikas ja suoraviivainen rieslingmäinen maku, lantamainen tuoksu. Lautaselle muikun mätiä, jogurttia, paahdettua tillin siementä ja tillikastiketta sekä tattaripuffikeksi. Annos toimii mukavasti rieslingin kanssa. Varsinkin keksi oli hauska lisä annoksessa, vaikka muuten ehkä vähän varman päälle pelaamiselta annos tuntuukin.

Odottavan aika on pitkä! Ensimmäisen varsinaisen ja seuraavan ruokalajin välillä meni puolisen tuntia. Keittiössä kuka ties jokin hikka. Onneksi viinilasejamme täytettiin tasaiseen tahtiin, koska samalla viinillä pitäisi vielä seuraava ruokalaji jaksaa ja kyllähän se odotellessa vähenee. Vessareissulla kuulin, kuin keittiössä joku kiroili, että "loppu on eikä sitä tänään enää mistään saa". Pisti hymyilyttämään ja mietityttämään, että mistäköhän jäämme paitsi. Ah, vihdoinkin, lisää ruokaa!

Pöytään uiskenteli omalaatuisessa astiassa haukea! Mukana annoksessa oli hauen mätiä, fritattua suomua, sipulia ja kastike paahdetusta sipulista. Voi sitä tuoksua! Ihan tuli lapsuuden mökkikesät mieleen. Kastike pelasti annoksesta paljon, koska ikävä kyllä kala oli kohtuuttoman mautonta. Astiassa erikoisuuden tavoittelu meni ruokailun edelle. Hankala kulho, ylipitkät aterimet ilman lusikkaa. Ei syömisen pitäisi olla näin vaikeaa.

Puhdas lasi pöytään ja siihen Nikolaihof Gewurtztraminer 2012 Itävallasta. Ihan kelpo viini, tai mitä sitä huijaamaan: me tykättiin tästä tosi tosi paljon. Hieman vähemmän rasvainen kuin Gewurtztraminer yleensä. Loistavan viinin seuraksi savustettua ahventa, imellettyä perunalaatikkoa (jossa paljon reunaa) ja kuminavinegrette. Tykkäsin ahvenesta, paljonkin. Tiina kertoi miten ahven olisi ollut vielä parempaa: paistamalla se voissa. Ikävää, mutta totta. Voilla ei voi mokata. Hyvä annos, vaikkakin oli haaleudesta päätellen tainnut seistä tiskillä jolttisen aikaa.

Seuraavan annoksen nimi Mukuloita Maakuopasta. Onneksi ei ollut kyse lapsista vaan juureksista. Annos kaivettiin hauskasta omasta maakuopastaan salissa, mutta vähän piilossa. Tuokaa vaan rohkeasti pöydän reunaan noin hauska tapahtuma. Nauris maakuopasta, mustaherukkaa ja kylmäpuristettu rypsiöljyä. Annoksen tärkein elementti oli mustaherukka. Ilman sitä kokonaisuus olisi ollut vain ja ainoastaan valju. Herukka toi happoa ja suutuntumaa muuten turhan kypsään nauriiseen.

Uutta lautasta kehiin ja pöytään Tytinää. Lampaan aladobia (viulua, potkaa, kateenkorvaa), pikkelöityä kanttarellia, kieltä, perunahelmiä. Tiina fiilisteli ennen maistamista, että onpa mahtavan maalaissuomalaista. Mutta pentele. Annos on kaunis kuin kukka, mutta missä on maku? Missä on rohkeus? Sienet olivat ihan turhia, mutta kivannäköisiä. Vähän samaa voisi sanoa jokaisesta osasesta. Sori vaan, täysi huti. Lasissa muistaakseni Marnen Chardonnayta Juran rannoilta. Perusvarma viini, mutta ei onnistunut nostamaan tätä annosta alhostaan.

Seuraava annos oli niin koomisen pieni, ettei ansaitse kolmea sanaa enempää kuvausta: Poron jännettä, miksi?

Karjalanpiirakka on ravintolan ympärillä pyörineen hypen varmaan eniten julkisuutta saanut annos. Annos oli myös yksi illan parhaista. Tällä hetkellähän on kansainvälinen muoti dekonstruoida eli hajottaa osasiinsa klassikkoannoksia. Mestarit olivat ottaneet käsittelyyn kansamme rakastaman karjalanpiirakan munavoineen ja onnistuneet täydellisesti! Nyt oli vihdoinkin makua ja rohkeutta ja käsityöläisen hulluutta lautasella. Kiitos. Keltuainen geelinä, valkuainen hyytelönä, riisipuuro paistettuna. Ja tämän kruunasi sake. Hovimme suositteli sitä meille ja kyllä vain, en muista koska olisi sake ollut näin toimivaa. Ginjoa se taisi olla, koska jäähdytettynä nautittiin, mutta muuta en osaa sakesta sanoa, koska en vain osaa. Saa opettaa.

Taas lautasella kaunis annos, riekkoa Utsjoelta ja punajuurta. Yhteistuomio oli, että illan huonoin annos. Näillä raaka-aineilla olisi pitänyt pystyä parempaankin. Lisämiinus siitä, että (lämpimät) annokset tuotiin pöytään, vaikka toinen ei ollut paikalla.

Pöydässä koko illallisen ajan seisseet massiiviset punaviinilasit saavat vihdoin täytettä: Dennis Mortet Marsannay les Longeroies. Kukkaisaa ja marjaisaa, ja juuri sopivasti happoa suun takaosassa. Hyvä. Eteemme tuodaan Rössyä. Pohjois-Pohjanmaan herkkua. Eli veripalttua ja perunamuusia, siannahkaa ja tummaa lihalientä. Rakastin annosta. Upea. Liian pieni. Paltun pehmeä suutuntuma ja veren maku soitti hienosti yhteen muiden elementtien kanssa.

Perinteisen juuston sijaan saimmekin uunijuusto sokerikanelilla. Hauska siirtymäriitti jälkiruokiin. Laseihimme kaadettu Lammin sahti komppasi hienosti. Sahti tuli antiikkipullossa, joita oli kuulemma jahdattu ja löydetty sittemmin Punavuoren Patinasta. Hauska, yllätyksellinen annos. Ekana jälkkärinä Tassikahvi. Makushokki! Minä odotin ja kaipasin kahvia, mutta eeeeehei! Tassille kaadettiin jotain kahvikiisseliä tai vastaavaa. Sokerin virkaa ajoivat marengit. Hassu annos, se on hyvä asia.

Viimeisenä ja toisena jälkiruokana kansallisklassikkoa Pappilan Hätävaraa. Pullaa pohjalla, vattujätskiä, vattupulveria, unikkoa. Maku oli täyteläinen, mutta muuten viimeiseen annokseen toivomani ilotulitus jäi puuttumaan. Parempi lopettaa paukkuun kuin hiipua pois. Laseissamme oli Brachetto d'Acquin "Braidaa". Viini oli todella hyvä valinta.

Kuten aina, olimme jälleen ravintolan viimeiset asiakkaat. Lasku ei ollut päätä huimaava, vaan hinta oli kohdallaan: 443 euroa. En muista koska Suomessa olisi nähty fine dining -ravintolan avaamisen ympärillä vastaavaa pöhinää. En tiedä johtuiko ensi-illasta vai pienestä varman päälle pelaamisesta, mutta ihan kaiken hypen tasolle ei päästy: ruoka oli turhan tylsää ja tarjoilu, vaikkakin sydämellistä, oli välillä hapuilevaa. Konsepti on kiva, mutta haastava pidemmän päälle, mikäli tarkoituksena on etsiä aina vain uusia Suomi-klassikoita. Mutta kuten teatterissakin, ei ensi-ilta ole ravintolassakaan se paras päivä; annan Finnjävelille vielä mahdollisuuden.

Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma 8+
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Viinit
+ Palvelu vallan ystävällistä ja sydämellistä
+ Hinta
- Ruoka turhan tylsänmakuista
- Annoskoot. Ei tämän mittaiselta illalliselta kuulu lähteä näl-käi-se-nä!

Mikä: Finnjävel. Suomi-klassikoita Etelärannassa suuren hypen saattelemana.

www.finnjavel.fi

ps. Itseäni kiinnostaa ihan vietävästi maanantaisin ravintolassa oleva Nyjävel-ilta, jossa keittiö testailee uusia juttuja!

Oaxen Krog - Tukholman mielikuvituksellisin skandikeittiö

Syksyinen, anteeksi, korjaus: talvinen Tukholma. Vettä sataa ja kaupunki on aikalailla yhtä ankea kuin kaikki muutkin eurooppalaiset kaupungit talvisina sadepäivinä. Sielua lämmittää kuitenkin se, että meille molemmille sattui työmatka Tukholmaan samaan aikaan. Vaikka kaupungissa on Design Week, onnistuin silti viekkaudella ja vehkeilyllä saamaan meille pöydän viime vuonna toisen tähden saaneesta Oaxen Krogista. Ja varoitus kaikille kirjainkammoisille: tästä tulee pitkä teksti, menussa nimittäin oli mittaa.

Ravintolan tarina alkaa vuodesta 1994, jolloin Magnus Ek ja Agneta Green laittoivat ravintolan pystyyn Oaxen-nimiselle saarelle Tukholman saaristoon. Ravintola on valittu useasti Ruotsin parhaaksi ja nousi useasti maailman top 50 ravintoloiden joukkoon. 2011 ravintola muutti Tukholman keskustaan, Djurgårdenin eteläiseen kärkeen, jossa Magnus ja Agneta remontoivat vanhan telakkarakennuksen ravintolatukikohdakseen. Rakennus on hauskasti vanhassa teollisuusympäristössä ja pitää sisällään skandilähiruoka-genren kruununjalokiven Krogin ja more-bang-for-the-buck -paikan Oaxen Slipin.

Sisustus on kruusailematonta skandia. Puiset pöydät ilman pöytäliinoja. Pelkistetyt lamput katosta. Mukavat, tarkoituksenmukaiset tuolit. Ei mitään ylimääräistä ökyilyä tai pompöösiyttä. Saliin astuessa nenääni tulee pieni kalan tuoksu; onneksi(!) tuoksu meni pois tai siihen tottui.

Ylläripylläri. Ravinnoksi valitsimme pisimmän mahdollisen menun, joka tällä kertaa tarkoitti kymmentä ruokalajia alkunaposteltavineen. Kyytipojaksi viinipaketti ja alkuun lasi shampanjaa. Shampanja (Roses de Jeanne) oli perushyvää, mineraalista, vähäkuplaista ja sitä kaadettiin lisää amuse-bouchien ajan. Jei! Tästä se kone taas käynnistyy.

Alkupaloja tuli p-a-l-j-o-n! Ihanaa. Alkuun lammastartaria korianterilla, häränhäntäkermalla, mustajuurella ja talon kinkulla höystettynä, ja tarjoiltuna perunalastun päältä. Näitä olisi kiva napostella ja katsoa euroviisuja, jos vain jaksaisi näpertää vuorellisen. Jatkoon. Seuraavana vihersimpukkaa Pohjois-Norjasta basilika-sitruunatimjami -kastikkeella ja grillatusta salaatista valmistetulla kermalla. Perus ok. Sitten vuorossa oli fermentoitua omenaa hasselpähkinä-majoneesilla. Hauska esillepano, ei ihan niin hauska ruokana. Tätä seurasi savustettu härän luuydin purjolla, paahdetulla rukiilla ja luumulla. Upea annos, savu vaan tuprahti, kun kansi nostettiin ja rasvaisen suolainen luuydin lipsahti tuulensuojaan nopeasti.

Eikä tämä alkuruokailoittelu vielä tähän lopu. Pikkelöity tilli -kermaa, manteli-perunaa, tilliä ja rapua. Ihanaa. En ollut koskaan kuullutkaan tryffelilevästä, joka on merilevää, joka tuoksuu tryffelille, mutta maistuu levälle. No, nyt kuulin ja maistoin. Seuraava alkupala rakentui ennen joulua keittiömestarin itsepoimimasta levästä kuivattuna sekä kampasimpukasta. Hei, commoon, kampasimpukan kanssa ei vaan voi mennä pieleen. Annos oli todella hauska ja erikoinen. Seuraavaksi vuorossa oli erikoinen setti: Ruotsin länsirannikolta pyydettyä rapua, joka on niin pehmeäkuorista, että se voidaan syödä kuorineen...myös pää, friteerattua uimarakkoa(!) ja kampasimpukkaa ruohosipulilla. Rapu oli turhan rasvainen ja vähän pettymys maultaan, kokemuksena hauska, kampasimpukka nyt on edelleenkin aina hyvää ja uimarakko oli hauska naksu. Mahtavaa, kun alkupaloja on näin massiivisesti. Jaksaako tässä enää syödäkään.

Uutta viiniä lasiin. Chablista, suosikkiani, joskin tällä kertaa todella todella vähähappoista ja jätti pienen pettymyksen, mutta siitä viis. Eteeni kannettiin ensimmäinen virallinen ruokalaji: turska-crudoa, härkäpapukermaa, vesikrassia ja raakoja karviaisen marjoja. Annoksessa oli yksi iso vika, ei happoa. Hapottomuus yhdistettynä pikkuisen lattanaan viiniin jätti kokonaisuuden veltoksi.

Turskan aiheuttaman pettymyksen paikkasi täydellisesti seuraava annos. Langustiinia länsirannikolta, grillattua salaattia, kuivattua possun laardia, paahdettua tattarisuurimoa ja karhunlaukkaa. Upea, suussasulava, kaunis. Jo pelkästään tämän annoksen takia tänne kannattaa tulla.

Langustiinin hehkutuksen lomassa pöytään tuotiin uudet lasit ja mitä ihmettä niihin kaadettiinkaan: akvaviittiä! Yyyyyhyh. Mitä?! Juomaa ihmetellessämme Magnus kantoi pöytäämme hirmuisen kauniin annoksen muikunmätiä Kainuusta (siitä ruotsalaisesta Norrbottenin Kainuusta aka. Kalix), Åbykvarnin tilan vasikan tartaria, kana-stokkiemulsion ja lipstikan kera. Upea upea upea upea annos. Akvaviitti ja lautasellinen tätä herkkua toimivat yhteen hämmentävästi. Omassa suussani tavanomaisesti ruoka muuttaa viinin makua, mutta tässä akvaviitti taittoi annoksen makuja todella jännästi ja tavallaan sitoi kaiken yhteen.

Samalla, kun hämmästelimme lähes jokaisessa annoksessa olevaa surf'n'turf -henkeä asteltiin eteemme lautaset, joilla oli kolme elementtiä. Häränhäntää kurkun ja vihreiden mansikoiden kanssa, tilli-kehäkukkakastike ja grillattua mustaa lehtikaalia. Annos toimi todella maittavasti yhteen Collecaprettan Vigna Vecchian kanssa. Ilman ruokaa viini oli suuhuni pikkuisen nuorta (2014).

Seuraavana suussa sulavaa piikkikampelaa, lehtikaalia Oaxenin puutarhasta, manteleita ja paistettua pikkelöityä hernettä. Ja filtteröimätöntä valkoviiniä. Rehellisyyden nimissä annos oli varmasti hyvä, mutta tässä vaiheessa pöytään oli tuotu jo suuri määrä todella upeita annoksia ja tämä jäi vähän niiden jalkoihin. Viini (Els Jelipins Penedés, 2013 Vi Blanc) oli muuten kelvokasta, mutta pikkuisenkaan isompi määrä tätä aiheuttaisi sietämättömän pääkivun aamuksi. Ja hei! Huominen oli meillä työaamu, ei pääkipuilua.

Taas uusi tuttavuus: musta valkosipuli. Musta valkosipuli on viikkojen tasalämpöisen kypsennyksen ansioista karamellisoitunutta ja mustunutta valkosipulia. Oaxenissa valmistustapa oli mielenkiintoinen. Tutulta tilalta poimitut valkosipulit laitetaan laatikkoon ja haudataan läheisen maatilan tunkioon(!) kuudeksi kuukaudeksi. Maku on, noh, makeahko. Ulkonäkö mämmimäinen. Lautasella kyseisen valkosipulin lisäksi selleriä, sokerijuurikasta, pihasauniota (, jonka luulin olevan rikkaruoho) ja jogurttia. Annos oli ihan ok, ei mahdottoman maukas, mutta kaikki meni. Lasissa sama viini edelleen.

Jo hetki aiemmin pöytään kannettiin talon leipävalikoima. Älä anna ulkonäön hämätä, sillä tämä setti sisälsi yhden illan ikimuistoisimmista makuelämyksistä. Eteemme tuotiin kahta leipää: briossia jäljittelevä sienileipä sekä pienessä valurautapannussa kypsennetty makea saaristolaislimppu. Jälkimmäinen oli us-ko-mat-toman hyvää. Makeaa, suolaista ja rasvaista. Päälle vielä vähän lisää rasvaa talon itse kirnuaman voin muodossa.Tämä pala taivasta  hupeni nopeasti. Niin nopeasti, että pyysimme sitä lisää. 

Magnus toi meitä tervehtimään Sarah'n. Sarah on viiriäinen Vinkölin pikkukunnasta Ruotsista. Sarah oli jo karsittu höyhenistään ja esittelyn jälkeen Sarah vietiin paloitteluun. Tulisimme kuulemma saamaan eteemme hänen koipensa sellerin,voikukan sydämien ja kuusenkerkkä-kanastokki -kerman kanssa. Viiriäinen oli täydellisesti kypsennetty ja valui pois luilta. Kerma oli sinappinen ja kokonaisuus oli vähän tylsä, vaikka Sarah pääosaa näyttelikin. Lasissa oli 2011 Valdeolmos Goyo Garcia Riberaralta. Vallan toimiva viini, joka tuntui jopa helpottavalta filtteröimättömän valkoviinin jälkeen.

Lihan makuun päästyämme meidän annettiin jatkaa samalla linjalla. Viimeisenä pääruokana on poroa. Tiina tuntee porot, kuten pohjoisen naisen kuuluukin. Jännityksen liennyttämiseksi sanotaan jo nyt näin alkuun, että annos oli hirmuisen hyvä. Tiina unohti "hyväksytty"-leimasimen, mutta sille olisi ollut käyttöä. Pohjoisen tyttö on tottunut nauttimaan poronsa lapin tapaan puolukan kaverina mutta nyt lautaselta löytyvä karhunvatukka oli illan yllättäjä. Kotoisaa ja samalla ihan todella uutta. Ohueksi leikatun poron kyytiin oli siis tällä kertaa tarttunut punakaalilientä, sieniä, maa-artisokkaa, katajaöljyä ja karhunvatukkaa. Lasissa sama viini, toimii. Loistava, loistava annos. Siirtykäämme siis juustoihin!

Juustona djura Jämdasta, ohutleipää ja kirnuvoita. Juomaksi suositeltiin sherryä. Koska ilmeeni oli hyvin skeptinen juomavalinnan osalta annettiin minun maistaa sitä ensin. Onneksi niin tein. Litku maistui halvalta grapalta, polttoviinalta, tinneriltä! Jäi ottamatta. Join lasin pohjia ja söin djuraa. Juusto oli yhdistelmä hauskaa rakeisuutta ja juustoksi outoa makeutta. Ihan ok tuttavuus, mutta ei piekse hyviä ranskisjuustoja niin millään. Tiina, joka ei tunnetusti juustoista enää tässä vaiheessa iltaa niin välitä, ihastui tyystin tähän rakeiseen skandijuustoon. Joskus näin!

Laskujeni mukaan jälkiruokia on tiedossa kaksi. Ensimmäisen lautaselle tuli upea kahteen tasoon rakennettua annos, jossa päällä oli suklaanougat-levy, jäkälää ja jostakin pihayrtistä tehtyä jäätelöä. Tämän levyn alle oli rakennettu karpalosta vaahto ja kompotti. Ihanan yllätyksellinen ja makuinen jälkkäri, ja minä en ole edes jälkiruokaihminen. Tiina rakasti, palavasti. Lasissa raikas ja makea(!) riesling, joka toimi annoksen kanssa täydellisesti yhteen. Muutenkin viini oli jännittävä löytö.

Vieläkö pitäisi jaksaa? Vielä. Viimeisenä ruokalajina ja toisena jälkiruokana hillottua mesimarjaa, vesisuklaa-pellavansiemen praliini, saksankirvelin kukintoa, sitruunamelissaa ja hapankermaa. Minä juntti en tiennyt, että vesisuklaa on tummaa ja vaaleaa suklaata sekoitettuna keskenään vedessä. Nyt tiedän. Vaikka viimeinen ruokalaji oli ihan kiva, hävisi se ottelunsa ensimmäiselle jälkiruoalle totaalisesti. Melkein olisin toivonut, että annokset olisivat olleet toisessa järjestyksessä, niin grande finale olisi ollut grande.

Laskun, joka oli suolainen 800 euroa kahdelta hengeltä, yhteydessä pöytään tuotiin ISO ja IHANA laatikollinen petit fourseja. Näistä minä en päässyt nauttimaan, koska illalla ei enää jaksanut ja seuraavana päivänä näistä nauttivat Tiinan työkaverit. Ilta kesti noin neljä tuntia, joka on menun pituuden huomioiden kohtalaisen nopea imurointi meiltä.

Kokonaisuutena kokemus on yksi parhaimpia koskaan kokemiani skandiravintoloita. Palvelu oli toimivaa, ystävällistä ja osaavaa. Ei turhaa sniiduilua viinin osalta, sitä kaadettiin lisää, jos lasi pääsi tyhjenemään. Ja se tärkein eli ruoka oli mielikuvituksellista, jota liian harva skandirafla on, maukasta ja laadukasta. Vessoja ei ollut kuin yksi koko salille, mutta tarjoiluväki oli hyvin oppinut huomaamaan, kun sinne on asiaa ja vihjaavat onko vapaata vai tulevatko kertomaan, kun on. Vessassa muuten hauskana lisänä taustalla soi nauhoitus metrosta ja 1990 jalkapallon MM-kisojen selostusta. Ainiin, keittiöstä kannettiin vielä mukaamme tuore saaristolaisleipä kauniisti pakattuna. Leipähurmoksemme oli siis huomioitu. Oaxeniin voisin mennä uudestaan, mene sinäkin. 

Raadin arvio:
Ruoka 9,5
Juoma 8+
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka, todellakin
+ Ruoka, usko jo
+ Ruoka, mmmmm
+ Leipä....kotipaketissa!
- Hintalappu toki on tästä herkusta aikamoinen
- Viinit voisivat olla vähän terävämpiä ja isommin esillä

Mikä: Oaxen Krog, kahden tähden skandi-ilotulitus Tukholman Djurgårdenissa.

oaxen.com

Volt - Skandikeittiön rokkitähti Tukholmassa

Palataan hetkeksi syksyiseen (lue: sateiseen) Tukholmaan, jossa Ila illasti yhdessä vanhojen ystäviensä kanssa.

Tukholma on syksyllä aikalailla yhtä pirteä kaupunki kuin kaikki muutkin pohjoismaiset kaupungit. Vettä, harmautta, ihmiset ja paikat näyttävät Neuvostoliitolle. Valopilkkuna työmatkalla oli kavereiden näkeminen ja pikainen illallinen keväällä tähden saaneessa Voltissa.

Volt on viimeisen vuoden ollut yksi jutuista Tukholmassa. Jos Mathias Dahlgrenin paikat edustavat kaupungissa sitä vähän jäykkäniskaisempaa fine diningia, niin Volt on se kapinallisempi. Sisustus on hämärä ja pelkistetty ja asiakaspaikkoja on pari-kolmekymmentä. Sisustukselliselta ja henkilökuntansa olemukselta en näe östermalmilais-mummojen suuresti näitä penkkejä kuluttavan. Eikä mummoja tiistai iltana nytkään näkynyt.

Täysin tapojeni vastaisesti jouduin tyytymään lyhyempään neljän ruokalajin menuun, mutta viinipaketin kuitenkin otin. Suurimmat syyt lyhyemmästä setistä lankeavat SASin aikatauluille ja omille työkiireilleni. Hyi minua. Ensi kerralla sitten piiiiiitkän kaavan kautta. Koitan vastaavasti pitää tällä kertaa tekstini tiiviinä.

Menun pituutta pähkäillessä pöytään tuotiin jotain ihmeellisiä etikoituja hillosipulin makuisia oliiveja. Täysi huti. Ei tällaisia minulle, kiitos. Itse menu käynnistyi todella herkullisella maa-artisokkaa, jogurttia ja mätiä sotkevalla annoksella. Kauneudella annosta ei oltu pilattu, mutta maku osui ja upposi.

Porkkana-vuohenmaito -annos oli taas ulkonäöltään vähän epäilyttävä, mutta maultaan herkullinen. Itse olisin kukaties valinnut vuohenmaitokastikkeen tilalle jotain hapokkaampaa, koska porkkanat olivat jo itsessään todella makeita. Mutta ei haukkuja, hyvää oli.

Pääruoaksi valitsin lampaan. Annos oli kasa. Hah. Iiihhana kasa täydellisesti valmistettua lammasta ja purjoa! Vaikka asettelu olikin kasamainen, olivat värit kontrasteineen tosi kivoja ja kutsuivat syömään itsensä. Tätä voisi syödä useamminkin.

Jälkiruoka oli jotain jäätelöä, omenaa ja ruohoa. Täysin mitäänsanomaton ja turha annos, joka tuli lusikoitua lennossa pois. Mikä minua vaivaa näiden jälkkäreiden kanssa! Täytyy opetella fiilistelemään näitä lisää.

Viinit olivat pääosin yllätyksettömiä, varmoja valintoja. Ehkä jopa pieni pettymys juomapuolen mitäänsanomattomuudesta. Palvelu oli varmaa ja asiantuntevaa. Ainoana huomiotaherättävänä osana palvelua oli, että tarjoilijamme vaihtelivat englannin ja ruotsin välillä lennossa ihan miten sattui. Olisivat nyt valinneet toisen.

Hintalappu oli tällä setillä yhdelle noin 115 euroa, jota voinee pitää kohtuullisena. Volt on käymisen arvoinen paikka, mutta suosittelen kokeilemaan pitkää menua. Lyhyt menu jätti vähän kylmäksi ja olo jäi huteraksi. Valmistustavat tai raaka-aineet eivät ole eksotiikka, vaan noudattelevat nordislinjaa hyvin uskollisesti, mutta silti herkullisesti ja kiinnostavasti.

Raadin arvio:
Ruoka 7 1/2
Juoma 7
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 7 1/2

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Laadukkaat raaka-aineet ja erittäin laadukas valmistus
+ Rento paikka keskeisellä sijainnilla
- Paikka jätti jostain syystä kuitenkin vähän kylmäksi
- Viinit olivat varmoja, yllätyksettömiä ja tylsiä

Mikä: Volt, tällä hetkellä pinnalla oleva nordisravintola Tukholmassa Östermalmilla. Rento meno ja laadukasta ruokaa höystettynä turhan varmoilla viinivalinnoilla.

www.restaurangvolt.se

Spis - Onnistunutta skandiruokaa ja hirveitä viinejä pienissä puitteissa

Äärimmäisen maukasta alkanutta vuotta! Täällä taas soppakulhojen, kampasimpukoiden ja viinintäyteisten iltojen äärellä. Joulu se vasta vedetäänkin pitkän kaavan kautta mutta ainakin omalla kohdallani 'fine' korvautui termillä way-too-much... Mutta sehän kuuluu asiaan. 

Minä, Tiina, joudun nyt menemään häpeänurkkaan häpeäasentooni sillä jätin blogin editointityöt joululomille ennenaikaisesti konvehdinkiilto silmissä. Ila oli ehtinyt naputella meidän kaikkien iloksi kaksi upeaa postausta viime vuoden lopulta mutta siellä ne saivat odottaa tammikulle saakka. Noh, hyvät naiset ja herrat, tässä ensimmäisenä vuorossa Spis. Nauttikaa:

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ila:Milläpä lopettaa höyryävä budjetointipäivä paremmin kuin illallisella kollegojen kanssa. Noh, tietenkin rälläämisellä yössä sen illallisen jälkeen, mutta palataanpa teemaan eli ruokaan.

Minulle ja neljälle kollegalleni oli varattu myöhäinen illallinen ravintola Spisissä Helsingissä. Spis edustaa hyvinkin tuttua lähinordis-genreä ja on ihanan pieni. Verkkosivusto uhosi ravintolan olevan 18-paikkainen, mutta taisi olla liioittelua sekin. Tämä ei toki ole huono asia! Pienet paikat ovat jotenkin pittoreskeja ja ainakin henkilökunnan huomio on yleensä jakamaton. Sisustus ei ole ylitsevuotava vaan noudattaa sekin tuttua skandilinjaa: niukka ja käytännöllinen. Isoista ikkunoista kadulle avautuu seinä; pääesikunnan seinä, mutta seinä kuitenkin.

Illan kuluksi valikoitu, ylläripylläri, pisin mahdollinen menu juomineen. Pisin menu tarkoitti tässä tapauksessa kuuden ruokalajin maistelumenua pikkuylläreineen. Täysin omista tavoistani poiketen aloitimme illan oluella viinipaketin ulkopuolelta. Itse valitsin myrkykseni Rousen Brygghusin Pilsin. Minähän en oluesta tajua yhtään mitään, mutta jos jotenkin tätä kuvailisi niin aivan liian humalainen, maltainen ja kuiva minun makuuni. Pysyn viineissä.

Ystävällinen tarjoilijamme kantoi pöytään amuse bouchet: mannapuuroa(!) lipstikkamajoneesilla. Kuivien oluiden jälkeen kuivattu mannapuurokeksi meni melkein leivästä. Lipstikka oli hieman mautonta. Toisena amuse bouchena pöytään tuotiin kauniiksi kuutioiksi leikatut vihannekset: porkkanaa, kyssäkaalia ja kurkkua. Kolmikkoa ei oltu liikaa kypsennetty tai marinoitu, joten kasviksen oma maku oli säilynyt kauniisti. Jotenkin yliyksikertaisuudessaan minusta tosi hauska annos. Kollegat eivät ymmärtäneet tämän päälle yhtään.

Kolmantena alkupalana tullut kanttarellikeitto oli aikalailla malliesimerkki siitä miten kanttarellikeitto kuuluu valmistaa. Annoksen ainut huono puoli oli, että sitä vaan oli liian vähän. Tässä vaiheessa pitkää iltaa alkoi kaikilla olla jo kova kova nälkä, joten nyt sitä ruokaa pöytään. Leipää! Uuh! Hyvää leipää! Ja suolaista voita! Ja leipää mutustellessamme pöytään saapuikin ensimmäinen menun  ruokalajeista: punajuurta ja auringonkukan siementä.





Tähän väliin ote illallispöydän keskustelusta, jossa pöyräilyyn seonnut edustajamme tiesi kertoa, että punajuuri saattaa parantaa fyysistä suorituskykyä jopa neljä prosenttia! Hyvä! Jaksaa myöhemmin illalla sitten raahautua hotelliin.

Punajuuri oli tulkintani mukaan paistettu kevyesti, mutta valmistustavasta viis sillä maku on loistava! Annos on hyvin uskollinen ruokagenrelleen ja pääosaa näytelleen juureksen seurana olevat siemenet ja tahna sitovat annoksen kauniisti kokonaisuudeksi. Punajuuren kanssa tarjottu Christian Binnerin gewurztraminer oli bukeeltaan mahtava, mutta! Mutta mutta! Miten tämä voi maistua näin hirveältä, vaikkei ole edes pilalla. Dorkaa ja karmeeta, ei jatkoon.

Ilta jatkui sipulilla ja vesterbotten juustolla. Annos, joka oli kaikkien mielestä "tosi kiva". Ihan kiva on usein se huonoin mahdollinen arvostelu, tosi kiva on jo paljon parempi. Juusto oli kuohkeaksi vaahdotettua ja sipuli paahdettua. Olisi myös ollut tosi kiva, jos juustona olisi ollut jotain ranskalaista. Olisi tullut vähän lisää kontrastia annokseen. Eric Texierin Opale (2012) oli loistava viini tähän.

Seuraavana vuorossa oli kaalipiiras sipulilla ja puolukoilla. Aikalailla tämänkaltaiseen menuun sopimaton ja mitätön annos, joka tuntui olevan pakastealtaasta revitty. Viiniksi oli valikoitunut itävaltalainen Michael Gindlin Buteo. Aika häijyn suoraviivainen juoma. Viini hyvä, ruoka ei.

Kampasimpukoihin! Yksi suosikkiraaka-aineistani, joten objektiivisuus katoaa nyt täysin. Herkullista. Suussa sulavaa. Kermaista. Tätä kun saisi ämpärillisen ja ison lusikan! Kiitos! Annos keräsi hyväksyntää ja ylistystä ympäri pöydän. Kampasimpukan voi helpostikin pilata huonolla kypsennyksellä, mutta edes melkein onnistuessaan kampasimpukka on loistavaa. Nyt onnistuminen oli täydellisen kohdallaan! Annoksen laventelikastike ja palsternakka toivat simpukkaa esiin entisestään! Viininä oli (nyt pitkä nimi!) 2007 Domaine des ARdoisières Altesse Vin de pays d'Allobrogie Quartz. Vanhaa oli, hyvin kypsynyttä, mineraalista ja kaikesta huolimatta vähän tylsää. Paremminkin olisi voinut valita viinin, mutta eipähän vienyt huomiota simpukalta.



Sitten pallet cleanser, neutralisoija. Omenajogurttisorbet. Ajoi asiansa, joten ei siitä sen enempiä. Pääruokiin! Härkää! Härkää oli lautasella kahdellakin tapaa: kolme päivää vesihauteessa kypsennettyä poskea ja härän kieltä. Upea annos! Punainen liha on liian usein ja liian helposti tylsää. Ei tällä kertaa. Lisukkeena oli jotain spelttiä tai ohraa tai muuta sellaista. Liha yhdessä kastikkeen ja lisukkeen kanssa oli todella onnistunut kokonaisuus. Viininä oli pinot noiria(!) Juran rannoilta. Todella hyvä pinot noir, joskin hämmästelimme ensin rypälevalintaa härän kanssa. Viini olisi toiminut sellaisenaankin hienosti, mutta toimi annoksen kanssa yhteen upeasti.



Jälkkäreihin. Ensimmäisenä ja pienempänä tuotiin pikkuruinen kuppi, jossa oli päärynää vaahdotettuna ja alla pihlajansilmua. Aika mitäänsanomaton annos. Toisena ja pääjälkiruokana oli mallasta, suklaata ja herukkaa. Tämä muistutti jo enemmän jälkiruokaa ja maltaan käyttö annoksessa oli kiva twisti muuten yksinkertaiseen annokseen. Ja se viini. Macvin du Juraa Reine Jeannelta. Pysy kaukana! Siis ihan hirveätä lietettä! Harvoin sitä jaksaa ohjeistaa ravintolaa viineissään, mutta ei tätä pitäisi tarjota kenellekään! Yyyh.

Sopii hienosti aamun pikkutunneille kun humalahakuisuus on tärkeämpää kuin maku.

Loppulaskun (653 euroa viideltä – aika iisiä!) aikana lasiini ilmestyi alvadosta eli calvadosta ahvenanmaalta. Ehkä se siis onkin ålvadosta. Jännä kokemus, ihan hyvää. Petit foursit oli myös laitettu esiin hauskasti legopalikan päältä - kiva kontrasti muuten tavanomaiseen skandikattaukseen. Legolta löytyi lakua, omenamarmeladia ja perunaleivos. Vallan hyviä.



Palvelu oli sujuvaa ja meidät huomioivaa koko illan. Ei valittamista, vaikka ehkä viimeinen silaus jäikin puuttumaan. Kokonaisuutena mukavan rento ilmapiiri ja paikka. Kiitos ja anteeksi kanssaruokailijoille, joiden iltaa ryhmämme häiritsi kovaäänisellä väittelyllään ja naurullaan.

Raadin arvio:
Ruoka 8-
Juoma 6-
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Skandiksi kivan kiinnostava
+ Pieni ja rento paikka
+ Hinta
- Menukortti olisi ollut ehkä kiva, mutta eipä tällä niin väliä.
- Osa viineistä oli ihan hirveää kuraa, joka pitäisi lapioida takaisin ojaan.

Mikä: Spis. Pienen pieni lähiluomunordisravintola Helsingissä. Ravintola on sopii loistavasti siihen pikkuisen epämuodollisempaan fine dinemiseen tai vaikka treffipaikaksi.

spis.fi

Kaskis - Food & Fun -ilta turkulaisessa kulmakuppilassa

Nonniin. Nyt kaikki te, joita ällöttää blogiskenen kaikki-on-niin-ihkua-ja-mahtavaa -elämöinti niin
kannattaa suosiolla klikata vaikka tästä. Olimme totaalisesti unohtaneet Turun Food & Fun -festarin. Itse festarista lisää joskus toiste, koska konsepti ansaitsee oman postauksensa ja on hehkutusten arvoinen (ks. esim. Cityn ylistyslaulu).

Lähdimme paripäiväisen rellestysputken (perjantaina jahtasimme jälleen täydellistä whiskey souria) jälkeen viettämään rauhallista lauantai iltaa Turkuun. Iltakävelymme oli pitkä ja ulkomuotomme totaalisen ruokoton. Useamman kilometrin koukku Vasaramäen kautta Kaskenmäkeen ja spottasimme Kaskiksen ikkunoiden läpi tyhjän pöydän. Har-vi-nais-ta! Ei kun sisään ja pöytää kysymään. Ja uskokaas: saatiin pöytä, vaikka kello oli jo yli kympin.

Tiedossa ei ollut Kaskiksen tavanomaista kuuden ruokalajin menua, vaan festareita varten koottu lyhyempi, neljän ruokalajin, menu. Myöskin Kaskiksen teeveestätuttu maisteri Erik Mansikka ei ollut padan kahvoissa, vaan keittiötä isännöi tähdellä palkittu Fredrik Johansson ravintola Voltista Tukholmasta. Volt on testiajossa marraskuussa, mutta palataanpa Kaskikseen. Koska kyseessä on festarimenu ja vierailijatähti, ei tulevaa elämöintiä voi suoraan yleistää Kaskikseen, mutta eipä taso totutusta juuri heilunut.

Lyhyehkö menu alkoi fenkolilla, raaka-aine, joka vaatii oikeasti taitoa, että sen luontainen kitkeryys ja kuituinen tekstuuri saadaan taitettua. Bang. Onnistui. Näemmä fenkolin hiillostaminen vie pahimman terän fenkolin negatiivisilta puolilta ja tuo esille tosi tosi kivan raaka-aineen. Pähkinä, mäti ja öljy-tilpehööri tasapainotti annosta herkullisesti. Annos oli yllättävä, varsinkin yllättävän maukas ja laadukkaan makuinen. Annoksen pariksi löydetty grand cru riesling oli tarkka valinta, ei mikään haulikolla sinne päin. Viinin hapokkuus ja öljyinen suutuntuma täydensi loistavasti fenkolia ja yhdisti lautasen maut kokonaisuudeksi.

(Tässä vaiheessa alkoi Tiinankin ahdistus helpottamaan. Note to the world: älä vie daamia 
ehostamattomana iltakävelyltä finedainaamaan)

Ei mitään turhia välipuheita. Suoraan punaiseen lihaan! Riista on riistaa! Tällä kertaa riista on hirveä. Ja valmistustapa oli raaka, koska miksei: miksi pilata hyvä liha liialla kypsennyksellä. Tekstuuri ja maku olivat mahtavia! Ihanaa, punaista lihaa darrailtaan! Hirveä rytmitti suolassa kypsennetty punajuuri, jota oli annokseen ohuiksi sipseiksi pilkottu, männynkerkkä ja karhunlaukalla maustettu emulsio, joka ei varmasti ollut majoneesia, mutta siltä se vaikutti. Todella skandia, todella laadukkaan oloinen elukka. Ainut pikkupikku miinus tulee siitä, että torstainen Askissa saatu yliannostus tätä lähiluomunordista alkoi taas hiipiä mieleen... Helvettiin tuollaiset aatokset! Viiniä! Hienostuneen, mutta kuolleen hirven ystäväksi oli valittu portugalilainen Bastardo vuodelta 2014. Tämä punkku on hienostunut ja pehmeä enkä itse suosittelisi lipitettäväksi ilman ruokaa - sen sijaan tämän elukan kanssa valinta oli loistava. Paskiaiselle iso plussa fotogeenisestä etiketistä.

Isoin nälkä oli jo taittunut ja ilta pimentynyt kauniissa Turussa, kun esiin köpötti lammas juurisellerin ja pikkelöidyn seljankukan kanssa. Pitkästä aikaa se punaisempi liha oli pääosassa menussa eikä merellisyys huokunut lautaselle juuri yhtään. Annos oli kaunis ja niin lähiluomua kuin olla voi. Raaka-aineet taas moitteettomat, esillepano mietitty ja annos yksinkertaisuudessaan hauska ja runsas. Lampaan tekstuuri oli säilytetty loistavasti ja monille pistävä maku onnistuttu taittamaan seljankukalla pehmeämmäksi. Viiniksi valittu ranskis Laurus Crozes Hermitage oli tuhti ja tamminen ja kypsät tanniinit jopa vähän ahdistivat näin darrailtaan. Valinta oli kuitenkin tasapainoinen, joskin mielestäni saaduista viineistä tylsin.

Jälkkäriin. Mantelimaitoa, savustettua (!) kinuskia ja saksankirveliä, mitä se sitten lieneekään. Jännä annos. Vaikka mantelia kaikenlaisissa joulupuuroissa ja muissa esiintyykin, ei se kovin usein luonnonvaraisena Pohjoismaissa vastaan astele. Siksipä annos olikin mukava poikkeus nordis-painotteiseen menuun. Itselle jälkiruoat ovat aina vain se pieni piste iin päällä, enkä osaa niistä koskaan isoa huumaa ottaa. En tälläkään kertaa. Annos oli hyvä, kaunis ja sopivan kokoinen. En jäänyt kaipaamaan mitään alleviivaavampaa lautaselleni ja kuitenkin yksinkertaisuudessaan annos oli mielenkiintoinen. Jälkiruokaviinit ovat oma maailmansa ja katalonialainen Sols oli todella sherrymäinen eikä jättänyt kaipaamaan lisää itseään. Toimi jälkiruoan kanssa, mutta stand-alone -juomana ei niin millään.

Laskun aika. Ei satu! Festarimenun hinta oli vaivaiset 48 euroa per silmäpussipari ja siihen olotilaa tasoittava viinipaketti 34 euroa. Mutta, mutta! Ehkäpä iiihhanin yllätys illassa oli laskun kanssa samoihin aikoihin pöytään kannettu SIENIKAKKU! Ei oo totta! Siis maailman pöntöin idea, mutta tosi tosi tosi tosi hauska! Sienikakuksi vieläpä ihan hyvä! Kakku sai meidät niin hyvälle tuulelle, että oli pakko kysyä saako henkilökunnan käyttämiä lippalakkeja ostaa. SAA!? Uijui, kyllä on katu-uskottavaa. Tätä lätsää sopi mallata pöytään kannettujen karamellisoitujen sellerinpalojen kanssa.

Kokonaisuudessaan Kaskis on super-rento fine dine -ravintola, jonka rentous hämää: ruoka on loppuun saakka hiottua ja mietittyä. Todella mannermaista menoa, sillä mesta oli _täynnä_ vielä kello 00:45, kun lähdimme.

Raadin arvio:
Ruoka 9
Juoma 8
Palvelu 9,5
Kokonaisuus 9

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka mietittyä ja todella hyvää
+ Tunnelma. Tämä on vaan yksi parhaista Suomessa.
+ Walk-in ja saatiin pöytä! Mä odotan tätä jatkossakin ;)
- Jostain syystä meille ei myyty snapbackejä! Pelkkä onesize! Hävetkää!

Mikä: Kaskis, Turkulainen kulmakuppila hyvällä keittiöllä. Minä veikkaan, että Kaskis saa ensimmäisen tähden seuraavalla tai sitä seuraavalla kierroksella.

www.kaskis.fi