Pitkän kaavan kautta

Rakastamme ruokaa, hyvää ruokaa. Ja syömistä. Syöminen se vasta on aina kivaa.

Fiilistelymme hyvän ruoan äärellä on niin perusteellista ja aitoa, että sen jakaminen muille on haastavaa. Harva tuntuu ymmärtävän millainen elämys ilta voikaan olla, kun se vedetään pitkän kaavan kautta. Viinin vauhdittamana, tietty. Ja loistavassa, loistavassa ravintolassa.

Reissujemme kohokohtia ovat yleensä tarkoin valitut ravintolaretket, joita mehustellaan yhdessä sekä ennen että jälkeen matkan. Ruoka on tärkeää. Se heijastaa eri alueiden kulttuuria ja tuo matkaajan lähelle paikallista elämää. Kun aloimme listaamaan paikkoja, joista olisi kiva kirjoittaa, toivat ne väistämättä mieleen kaikki ne kivat hetket upean ruoan ja seuran äärellä: laventelipellot, pilvenpiirtäjät ja Helsingin loskaiset kadut.

Fine dining on meille harrastus ja tämä harrastus luo ihmisissä ennakkoluuloja. Elitismiä, takakireätä palvelua, tunkkaisia ravintolasaleja, pieniä annoksia... Toiset rakastavat lavatansseja, toiset hakevat jännitystä elämään laskuvarjohypyistä. Me fiilistelemme ruokaa ja ravintoloita. Tämä on harrastus muiden joukossa. Kyllä, harrastus johon saa menemään paljon rahaa - tai oikeastaan tasan yhtä paljon kuin moneen muuhunkin "tavallisempana" pidettyyn harrastukseen. Ja eikö harrastuksen määritelmä oikeastaan olekin, että se vie kaiken vapaa-ajan ja rahan.

Vertaisin fine diningia tanssiin. Valtaosa ihmisistä sanoo ettei ymmärrä sen päälle yhtään. No, varhaiseläköityneenä (oman elämän) prima ballerinana puuskahdan aina turhautuneena ettei tanssia tarvitse ymmärtää. Sitä voi katsoa ja sanoa oliko se kaunista vai ei. Ruoka on vielä mutkattomampaa. Se on joko hyvää, tai se ei ole. Toisen inhokkiviillokki on toisen suurinta herkkua. Fine dining aiheuttaa ihmisille pelkoa epäonnistumisesta, ihan kuin pelkäisimme antavamme väärän vastauksen kun meiltä kysytään "no, oliko se hyvää". Väärää tai oikeaa vastausta ei ole. Päinvastoin, fine dining antaa mahdollisuuden uusien elämyksien löytymiseen tutuista asioista. Peruna ei olekaan enää peruna vaan se on peruna.

Emme me joka päivä halua syödä Micheliniä. Eilen Ila esimerkiksi himoitsi naapurin McNugetteja. Harvoin elämä on muutenkaan joko tai. Ne ainutlaatuiset ravintolelämykset ovat huippuhetkiä. Huippuja ei huomaisi, jos niissä korkeuksissa liitelisi jatkuvasti. Kaurapuuron äärelle on kiva palata, se ei muutu. 

Toivottavasti saamme tämän kanavan kautta jaettua edes ripauksen sitä innostusta, jota pitkän kaavan kautta vietetty fine dining -ilta meissä herättää. 

Kaurapuuronkatkuisin terveisin Tiina ja Ila