Marraskuisen Kuala Lumpurin paahteinen päivä hämärtyy ja me sovittelemme päälle jotain muutakin kuin uima-asuja ja flipflopeja. Taksia ei tarvita, koska kohteemme Nobu löytyy viereisestä talosta kerroksesta 56. Kyseinen talo on osa Petronasin kompleksia, joka tunnetaan kaksoistorneistaan.
Nobu on kokki Nobuyuki Matsuhisan luomus. Hänen aikoinaan omalaatuinen japanilaiskeittiötä muihin kulinaarisiin suuntiin fuusioiva tyylinsä nosti hänet jetsetin suosioon Losissa ja ystävyys Robert de Niron kanssa sai heidät avaamaan ensimmäisen NOBUn vuonna 1993. NOBU (, jonka kirjoitan tästä eteenpäin "Nobu", koska kapitaalit ovat kamalia) on ollut menestys ja ravintoloita onkin nykyisin 39 kappaletta, ketjurafla siis. Ihan niin kuin Amarillo tai Rosso.
Kuala Lumpurin Nobu sisustus on pääosin moderni aasialainen: puuta, pehmeää valoa, yksinkertaisia muotoja. Suurin sisustuselementti ovat lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat, joista aukeaa näin korkealta upea näkymä! Aikamoinen kontrasti itse sisustuksen kanssa. Meidän ohjataan pöytään kirjaston viereen. Kirjasto toimii myös tupakkahuoneena, joten ei ihan ykköspaikka. Alkudrinksuiksi whiskey sourit, jotka olivat todella viinaiset. Yyh.
Amusena keltapyrstötonnikalaa, joka oikeasti kuuluu makrillien heimoon. Mukana jalopenoa, korianteria ja joku hyvin käynyt soijakastike. Peruskivaa sushia, ehdottomasti hyvää, mutta isoin whoooaaa-elämys jää puuttumaan. Olin valmiiksi järjestänyt meille paikan pisimmän menun, chef's special omakasen, joten tarjoilijan tehtäväksi jäi tulla varmistamaan allergiat ja kysellä viinien perään. Pullollinen ylihintaista rieslingiä pöytään.
Ensimmäinen ruokalaji on rapua ja kaviaaria, kevätsipuli, soijakastike ja chilitahna. Komponentit olivat kohdallaan upeaan ruokalajiin, mutta chili peitti alleen ihanan ravun ja upean belugan. Mitä tuhlausta! Seuraavan vuorossa pitaijaa, mixed ceviche, pinaattia ja balsamicoa. Ihmeellinen kasa, mutta nyt oli maku kohdallaan. Balsamico ja ceviche toimivat loistavasti yhteen samalla kun pitaija tuo aasialaisvivahdetta annokseen.
Tempuroitua rapua. Rasva ja taikinahan ovat väkisin hyvää eikä rapua ainakaan huononna tätä annosta. Pikkuisen sientä, chiliä ja vähän vihreää. Annos on ihan kiva, ei spesiaali, mutta iso iso ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä jaetussa annoksessa ei ole tasamäärää asioita. Nyt saimme pelata KSP:tä, jotta pääsimme lopputulokseen siitä kuka syö mitä.
Chilistä meriahventa ja jalopeno-miso. Annos turhan pieni, maku sentään kohdallaan. Klenserinä annoksessa pikkelöityjä hedelmiä, mikä oli mielikuvituksellinen valinta. Tarjoilija näemmä huomasi meidän turhautumisen pöytämme paikkaan ja turhaan käsien heilutteluun, kun pyrimme saamaan lisää vettä ja siirsi meidät jokin aika sitten vapautuneeseen kulmapöytään - ravintolan paras paikka.
Wagyu härkää, kasviksia, merisuolaa, kastikkeina teriyaki ja joku tuntematon korealaissoosi. Lisämaksusta tryffeliä päälle. Kreisin hyvää punaista lihaa! Siis oikeasti. Hullua. Vaikka ilta tähän asti oli ollut sellaista perus-jees -tasoa, niin tämä toimi. Kastikkeet tukivat upeasti lihan makua.
Jälkiruokashow alkakoon. Joko ravintolalla oli kiire tai sitten tämä on tapana, mutta molemmat jälkiruoat tuotiin pöytään samanaikaisesti. Suklaapallo, joka ei ole meille enää uusi tuttavuus, koska vastaavaa on saanut maistaa mm. Pietarissa. Eli jäinen pallo, joka on sisältä sula ja päälle kaadetaan kuumaa suklaakastiketta. Näyttävää ja tosi suklaista. Mukana sake-jäätelöä, kanelivaniljamökköä ja manteli-vihreä tee -crumble. Toisena jälkkärinä litsi, guava, mango yms. hedelmää, yamamomo-granite ja riisisiirappia. Yhdessä nämä jälkiruoat toimivat ok; toinen tuhti ja toinen raikas.
Nobu on historiansa kanssa näkynyt lukuisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Markkinointikoneisto on pöhissyt juuri niin kovaa kuin Amerkikassa vain voi. Vaikka ravintolan ruoka oli kyllä hyvää, niin ei se ylisuuren hehkutuksen asteelle kuitenkaan yllä. Tuomio: amerkikkalainen ketjuravintola, pikkuisen parempi sellainen. Hintalappu nelisen sataa euroa, joka on liian iso laatuunsa nähden.
Raadin arvio:
Ruoka 7-
Juoma -- (pysyimme valitsemassamme viinissä, lista oli aika suppea)
Palvelu 6,5
Kokonaisuus 6,5
Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Härkä
+ Näkymät
- Palvelu
- Hinta
Mikä: Nobu-ketjun Kuala Lumpurin ravintola.
www.noburestaurants.com/kuala-lumpur
Työkiireet, näytelmäkiireet, koirakiireet ja muuten vain elämänhallinnalliset ongelmat olivat Finnjävel avattiin, ilmoitettiin kyseisen projektin eliniäksi kaksi vuotta. Herrat Henri Alén ja Tommi Tuominen pysyivät uskollisina sanoilleen ja Finnjävelin tuhkasta nousi ravintola Ultima.
puskeneet seuraavaa pitkää dinneriä koko ajan vain kauemmas. Asia piti korjat. Toukokuun puolessa välissä Helsingin Etelärantaan avattiin ravintola Ultima. Avajaisista myöhästyimme pari päivää, koska ei sitä nyt jaksanut tiistaina vielä syödä ja juoda itseään höpöksi. Kun
Ultiman kantava-ajatus on kiertotalous, mitä se sitten onkaan. Pikkuisen hype-sanan makua tuossa ideologiassa. Tarkoituksena ei ole syöttää edellisten asiakkaiden tähteitä seuraaville tai kierrättää muiden ravintoloiden hyviä ideoita tänne. Tavoitteena sen sijaan on luonnonmukainen ja hyperlokaali meininki. Ravintolassa muun muassa kasvatetaan sirkkoja, salaattia ja sieniä ravintolatiloissa ja näistä pääsimme mekin nauttimaan. Tila on tuttu jo Finnjävelin ajoilta. Silloin kauttaaltaan rempattu vanha Sundsman's on nyt kevyesti skinnattu uusiksi ja esimerkiksi kakkoskerroksen ikkunat laitettu pimentoon tunnelman luomiseksi. Suunnittelusta on vastannut jälleen Ateljé Sotamaa.
Aloitetaanpa. Laseihin vähän crémanttia ja menun tutkailuun. Pisin menu on kahdeksan ruokalajia ja tavanomaisuudesta poiketen menu pitää rakentaa itse. Neljän alku-, kahden pää- ja yhden jälkiruoan valinta juustoineen ei tuota suurta konfliktia pöydässä. Luonnollisesti juomamenua ei myöskään löydy, joten päädyimme jatkamaan illan läpi valitsemallamme crémantilla, vaikka viinilista olikin kiinnostava.
Game on. Pöytään hampputartaletti, tryffelimajolla ja sirkoilla. Hamppumaistui ja suutuntuma oli kiva, mutta muuten pikkuisen turhan majoneesinen. Illan ensimmäinen puraisu oli turhan meh, mutta onneksi tartaletin naapurina pöydästämme löytyi riimiporoa kuusikreemillä. Poron maku tuli hyvin pehmeällä tavalla esiin ja kreemi komppasi tätä arktisen eläimen juhlamarssia. Amuset onnistuivat ja jättivät meidät odottamaan lisää.
Ensimmäisen alkuruokana maistuimme perunarieskaa hauenmädillä. Hauskannäköinen annos, joka hipoi täydellisyyttä sen osalta miltä perunarieskan hauenmädillä pitäisikin olla. Peruna maistui, annos oli kesäinen ja raikas, ja hauki vaan toimi. Hyvä. Lisää! Taimenta, sellerikimchiä, piparjuurta ja forellin mätiä. Taimen on valmistettu täydellisesti, pinta on vain nähnyt lämpöä, kimchi lisäsi annoksen kiinnostavuutta. Hyvä. Lisää! Possun niskaa Juvalta, paahdettua purjoa ja sipulichutney. Upea rosmariini, tosi kesäistä, ja hyvää. Mielemme ajelehtivat tämän annoksen kanssa Brändöhön, joka ei todellakaan ole alkuruokasetille tappio. Hyvä. Lisää! Sieniä: martinlaaksolaista osterivinokasta, herkkusientä, shitakea, kevyesti suurustettu sienikastiketta, mallasta. Sientä sienellä tekee annoksesta tosi sienisen. Tosi hauska, muttei tätä annosta enempää sieniä kyllä kaipaa. Alkurouat olivat hyvät. Hyvä! Lisää, mutta pääruokaa!
Siikaa, siianmätiä. kastiketta, perunaa sekä merilevää, joka on ravintolan ideologian vastaisesti ranskalaista, mutta omat on kuulemma kasvamassa. Peruna on Annabelle ja hirmuisen maistuvaa. Jälleen hyvin kesäinen annos ja grillin kautta käytetty sitruuna hieno lisä kalan kanssa. Korvasienellä täytettyä viiriäistä, Jukolan juustolan sinihomejuustoa, paahdettua ohraa ja nokkoskastike. Upea annos, jossa maut ja tekstuurit ovat kohdallaan. Ja liha, se hipoo täydellisyyttä.
Alkaa kehosta suurin nälkä jo poistua, joten on oiva aika siirtyä juustoihin. Lautasella Lorelei-nimisen lehmän maidosta tehtyä juustoa Kappelin juustolasta, raparperiä, kurpitsansiemennäkkäri. Raparperi oli hieno keksintö, muutenkin jee-tason juusto.
Jälkiruoaksi sokerikakkuja, lakritsivanukasta ja porkkanasorbettia. Hauskannäköinen annos. Sokerikakkuja oli kolmea makua: lipstikkaa, porkkanaa ja lakritsia. Kokonaisuudessaa tositositosi onnistunut jälkiruoka. Jätti hymyn huulille.
Muutaman kerran Finnjävelissä käyneenä, on pakko myöntää, että Ultima ylitti odotukset. Finnjävelin pöyhkeys ja uhittelu loistivat poissaolollaan. Tilalla oli nöyryys, halu palvella ja suoraviivainen ruoka. Ruoan osalta suuria huteja ei tullut, vaan lautasen eteen saatuaan sai ilahtua. Asenne tuntui olevan täysin kohdallaan ja keskittyminen on ollut oikeissa asioissa. Palvelussa tapahtui pari pientä kämmiä, jotka eivät olleet mielestämme mitenkään suuria, mutta siltikin ravintola hyvitteli meitä oma-alotteisesti. Aina hyvä säväys, kun ravintola aktiivisesti pahoittelee itse. Kiitos.
Hinta maltillinen 322 euroa.
Raadin arvio:
Ruoka 8,5
Juoma - (pysyimme vain yhdessä crémantissa, mutta lista vaikutti erittäin lupaavalta)
Palvelu 9+
Kokonaisuus 8,5
Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Kesäinen ruoka
+ Iloinen ja inhimillinen palvelu
Mikä: Ultima. Kiertotalouteen tukeutuva ravintolakonsepti Helsingissä.
restaurant-ultima.fi
Keskitalvi Nizzassa on pikkuisen toista kuin Suomessa, joten pikainen pako loskasta on poikaa.
Pitkän viikonlopun lauantain illallispaikaksi valikoitui Nizzan sataman kupeessa oleva La Réserve. Ravintola sijaitsee ikonissessa sijainnissa. Ravintola on avattu jo 1862 ja on rakennettu rantajyrkänteelle. Ravintola on jokin aika sitten remontoitu 30-lukulaisittain art deco -henkeen. Saliin astuessa ensimmäinen fiilis on "vau". Lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat suoraan merelle ja Nizzan lahdelle yhdistettynä kauniseen sisustukseen vaikuttavat. Saatoinpa todeta ääneen, että tämä ilta tulee sattumaan - rahallisesti.
Tiinalle shamppanjaa (Roederer brut premier) ja mulle dry martini. Tilasin kahdella oliivilla. Sain twistillä ja vodkalla. Ihan hirveänmakuinen litku, joten minäkin siirryin shamppanjaan, jonka valitsimme myös menumme kyytipojaksi. Menuksi valikoitu pisin, neljän ruokalajin, Le Grand Menu. Sen pitää riittää tänään.
Illan setin avaavat amuset. Rasvassa paistettuja leipätikkuja, maa-artisokkapyrettä, lohta. Leipätikut olivat hassut. Churro-henkiset, munkkitaikinan tyyppisestä taikinasta tehtyjä. Näiden dippaaminen artisokkatahnaan oli kivaa puuhastelua. Artisokkamössö oli suolatonta, mutta omatoimisen suolaamisen jälkeen oikein hyvää. Lohi oli mautonta ja turhaa. Toisena amusena eteemme tuodaan kukkakaalikeitto tryffelillä höystettynä. Sangen onnistunut kokonaisuus. Tryffeli maistuu ja tuoksuu läpi. Keitto on kuohkeaa eikä kukkakaalin makua ole pilattu mitenkään. Jälleen kerran keitto, jota soisi saavan einespussista lähikaupasta. Mutta ei saa. Sitä saa täällä Nizzasta merinäköalaraflassa.
Mustekalaa pähkinäpyreen ja perunakrokettien kanssa. Lautaset kiitettävän kuumat. Peruna oli loistavasti valmistettu ja toimi yhteen mustekalan kanssa. Mustekala sen sijaan oli kumimaista ja mautonta, kuten aina, mutta kuitenkin parasta koskaan syömäämme. Pähkinäpyree sen sijaan oli kaameaa.
Maalaiskanaa, bataatti-artisokkapyree, kinuskia ja hapanta omenaa. Annos pikkuisen turhan suolaton ja jälleen piti olla itse suolaamassa. Kinuski oli kreisi ja hieno valinta. Makean suolaisuudessaan veti annoksen yhteen. Vaikka annoksessa oli tavanomaisesta kanasta saatu mielenkiintoinen kokonaisuus jäi annos kuitenkin vähän tavanomaiseksi johtuen juuri kanasta. Jokin jännempi proteiini olisi tuonut enemmän vau-kerrointa lautaselle.
Pääruokavaihtoehtoja oli kaksi: vasikkaa tai meritaimenta. Päädyimme vasikkaan. Selleripyree, jossa isoja selleripalasia, juustolla ja pähkinällä täytettyjä pastatankoja ja juustocracker. Cracker oli mahtava, juusto puski jokaiseen makunystyrään. Annoksessa oli jotain hauskaa mac'n'cheese-henkeä kiitos pastatankojen. Vasikka oli kypsennetty oikein ja oli erittäin laadukasta. Iloisen hauska pääruoka. Pastatangoille pisteet. Tiinan lautanen ei vaan tyhjentynyt kokonaan, koska kuulemma maha tuli täyteen. Eipä mitiä, siksihän täällä ollaan.
Tiinan onneksi jäljellä ei ole kuin enää yksi ruokalaji, ja vieläpä suosikkia eli jälkiruokaa. Jälleen meille esitettiin kaksi vaihtoehtoa jälkiruoaksi: päärynää vai suklaata. En tajua kuka hullu valitsisi päärynän suklaan sijaan, emme me ainakaan. Suklaataa suklaalla ja suklaalla. Suklainen pallo, jonka sisällä valkoista suklaata, alla suklaabrownie ja vieressä suklaakonvehti. Choco-överit. Annos oli juuri sitä miltä näyttikin eli peruskivalta suklaaöveri.
Loppuun kahvi ja petit fours. Sekä 311 euron lasku.
Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma - (lista olisi ollut laaja, mutta emme tutustuneet tarkemmin)
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7+
Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Lokaatio on huikea
+ Ruoka tasavarmaa
- Ruoka tasavarmaa
Mikä: La Réserve. Ikoninen nizzalaisravintola huikeassa lokaatiossa. Michelin-maininta.
www.lareservedenice.fr
Suomi näki ensimmäisen Michelin-tähtensä, kun Eero Mäkelän onnistui sen Palace Gourmet:lle saamaan vuonna 1987. Palace Gourmet näki takuulla oman osansa kähmintää. Tämän takasi jo sijainti työnantajaliittojen talon huipulla. Alkuperäinen ravintola suljettiin lopullisesti 2016. Mutta nyt! Royal Ravintoloiden kukkarolla ja Hans Välimäen taidolla Palace avautui uudistuneena. Avajaispäivä oli 22.11.2017 ja me olimme onnistuneet varamaan pöydän itsellemme, joten bussi alle ja työnantajapalatsiin.
Etelärannassa astumme sisään ja jätämme takkimme alas narikkaan, joka tiesi meidät nimeltä; varmastikaan kukaan muu ei ollut varannut saapumista juuri siihen aikaan tai sitten oikeasti oli nähty vaivaa ja käyty scouttaamassa meidän naamat. Epäilen vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta tuntuuhan se aina kivalta. Hissillä yläkertaan ja eteemme avautuu Palacen American Bar. Kivasti sisustettu lounge, jossa pääsemme nauttimaan amuset, jotka päätimme huuhtoa alas whisky soureilla. Ensimmäinen amuse on oikeastaan kolme pientä: peruna + kitkan muikun (Go Kuusamo!) mätiä + hapankermaa, rapea riisi + hummeri sekä lohta 100-vuotiaasta hapanjuuresta väännetyn rukiisen kanssa. Kaikki ihania, jopa peruna. Oma suosikkini oli hummeri, Tiina taasen liputti lohen puolesta.
Toisena amusena Palacessa kuivattua ankkaa, punajuurta, timjamia ja katajanmarjoja. Kelpo, ranskalainen, mutta hävisi ensimmäisille. Yhden asian toinen amuse kuitenkin avasi: oven ranskalaiseen keittiöön. Meidät ohjataan pöytään keskelle salia, jossa naapuripöydän pukujamppaseurue on päässyt jurrissaan kakkoslevelille. Jännä nähdä pääsemmekö herrojen ohi. Alkujuomiksi minulle Samuel Billaud 2015 Chablis, hihi ku hyvää, ja Tiinalle joku roseshamppis. Tuskinpa sitäkään tarvitsi pulloon takaisin kaataa, sen verran näytti uppoava. Hovi vielä varmisti meiltä, että pitkä menu ja millä viinipaketilla. Millä viinipaketilla!? Vaihtoehtoja oli kolme, kallis, kalliimpi ja yök. Päädyimme kalliiseen.
Hirmuinen henkilökohtainen nälänhätä iskee menulappua tuijottaessa, joten siirrytäänpä itse menuun. Ensimmäisenä nenän eteen saamme kaviaaria Suomesta, kampasimpukkaa parillakin tapaa, sekä kukkakaalia yhtä monella tavalla. Taivas suussa. Mielivaltaisen upean makuista. Viininä Marcel Deissin Engelgarten 2014 Alsacesta, joka vain täydentää annosta ja olo todellakin on kuin enkelien puutarhassa. Aaa. Näin korkealla nuotilla jatkamme menua eteenpäin ja pöytään tuodaan oudon hässäkän päällä munaa, Lapin puikulaa ja tryffeliä. Pettymys. Tryffeli ei maistu, haistu tai tunnu juuri missään. Mutta eipä sillä mitään väliä, sillä annos itsessään on jumalainen sunnuntaiaamujen lohturuoka. Ihmeellisen hässäkkäkulhon sijaan tätä pitäisi saada herkässä olotilassa kattilallinen ja kauha käteen. Krapulassa lasissa saisi olla lonkeroa, mutta Palacessa siinä oli edelleen enkeliviiniä.
Ankanmaksa, sienikastike, finger limeä. Maksahan on hyvinkin ranskista, mutta jännä aasiatwisti annoksen maussa ja ulkonäössä. Maksahan on ihanaa. Ruoka ei tehnyt oikeutta viinille, mutta toisaalta se taas nosti annoksen makeutta esiin viehkeästi. Seuraavana "annoksena" leipää, heinäveteläisen possun silavaa sekä tatista tehtyä levitettä. Silava oli hauskaa, kuten rasva aina, mutta muuten leipä oli leipä, joten siirrytäänpä takaisin hienosteluun. Pöytään huuhtoutuu ruijanpallas Stavangerista, osterijogurttia, vihreää omenaa sekä liemi vihreästä omenasta. Tiina tykkäsi kovasti, mutta kaltaiselleni lihansyöjälle annos oli turhan kevyt. Juomana oli aasialaisuutta korostaen sakea, Hakutsurun Junmai Dai Ginjo.
Pienen aasian luikauksen jälkeen takaisin vanhalle mantereelle, tai noh, Norjaan. Merirapua Norjasta, mutta edelleen aasialainen makumaailma jatkuu. Annos oli tasapainoinen, rapu yksinäänkin loistelias. Juomana toiminut Gitton Père & Filsin erittäin täyteläinen Sancerre Galinot toimi mahtavasti. Aasian kiertomatka siirtyy seuraavan seuraavaan annokseen, joka on tyylipuhdasta suomalaiskiinalaista kokkailua: haukimurekedumpling ja hummeriliemi. Syömäpuikot tulevat dumplingien kanssa aina ahkeraan käyttöön. Melkein sama mitä sisältä löytyy, minä syön sen. Varmaan puoliksi ahneuttani en huomannut kunnolla edes maistella annosta, mutta pirteän kekseliäs se oli eikä tippaakaan harmittanut syödä sitä. Illallisen kalaisa vaihe päättyy ranskalaiseen piikkikampelaan ja hänestä itsestään tehtyyn kermaan, pikkiriikkisiin perunoihin ja italialaisiin syystryffeleihin. Annos oli viimeistelty ja jätti silti itsestään ronskin vaikutelman, mikä yhdistettynä kampelan pehmeään makuun loi hienon kontrastin. Kelpo annos, vaikkakaan ei illan viimeistellyimpiä.
Lihan vuoro. Punaisen lihan. Rummut pärisee ja jännitys kasvaa jaaaaaaaa: ankkaa! Ihana, pieni, punainen rakas ankka. Ankan kanssa ankkaliemi, kaalia ja jännä keksi, jonka sisällä lisää ankkaa, nimittäin sydän ja koipi. Valmistus on onnistunut täydellisesti ja raaka-aine on laadukasta. Hieno esitys ennen jälkiruokia. Viininä Judith Beckin Zweigelt Bambule, joka vain korosti ankan hienostuneisuutta. Seuraavana siirtymä jälkiruokiin, joka ei tule liian aikaisin eikä myöhään. Ennen jälkiruokia pari huomautusta. Taustalla soivasta 80-lukulaisesta soundtrackista suuret pisteet, hauskaa! Palvelusta pientä miinusta. Vaikka Vottosen Eero, Hans ja muut keittiön sankarit ovatkin pitäneet meistä erittäin hyvää huolta, tulee pieni fiilis, että meistä halutaan eroon; niin kovalla tahdilla ruokaa pöytään kannetaan. Lisäksi parikin kertaa kävi niin, että ruokaa tuotaessa meille ei oikein osattu kertoa siitä mitään. Pistetään tämä ensimmäisen illan piikkiin. On kiva istua iltaa ilman tunnetta kiireestä. Samoin monen vastaavantasoisen ravintolan tietty hartaus annosta tuotaesssa puuttuu - sellainen tietty pyhä hetki upean ruoan ja kaiken sen aikaan saamiseksi nähdyn vaivan edessä. Mutta hei, nyt jälkkärit.
Hauskannäköinen uuniomena avaa pelin. Sitä on lautasella useammalla tavalla. Etikkaa. Mallasta. Omenamehu, joka on ihan turha. Viininä onkin siideriä, Jaanihanson Jää -siideriä. Paljon omenaa, mutta mukavan kevyt aloitus jälkiruokiin. Siideri menee kuin limsa tässä vaiheessa iltaa - ehkä täydentää annosta, ehkä ei. Ei pysty enää keskittymään näin mietoihin. Seuraavana rahkalettu menneen kesän marjoilla ja mäntyöljyllä. Ja jätskillä. Molemmat pidimme todella paljon tästä jälkkäristä, ei turhan raskas. Iltamme alkaa kääntymään loppua kohti, joten laitetaan vaihde vapaalle ja rullataan alamökeen. Ensin illallisen päälle peruslaadukkaat juustot. Ei pienintäkään valittamista, mutta suurimmat whoop-elämykset jäivät puuttumaan. Sitten ihanat petit foursit kivoissa rasioissa. Törkysen hyvä kahvi, konjakki, tiikerikakku ja munatoti.
Ilta oli kääntynyt yöhön ja alkuillan nälkäkiukku muuttunut pikkupikku huppeliksi ja yltäkylläiseksi oloksi. Kauniisti ja paikalle arvoa tekevä remontoitu (vaikkakin osa ikkunoista oli vielä muovien peitossa) Palace nousi kertaheitolla Suomen ravintolamaailman top kolmoseen, johon se jo historiansa takia kuuluukin. Pieteetillä tehtyä ja loistavia raaka-aineita. Ei lähiluomuskandikeittiö hifistelyä, vaan rehdisti ranskalaista ja kalliita ainesosia. Tämän ikävä kyllä huomasi myös illan hintalapussa, joka oli noin 715 euroa.
Raadin arvio:
Ruoka 9,5
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 9+ (mutta kallis)
Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta ja kautta linjan
+ Juoma pikkiriikkisellä varauksella
+/-Ainut Suomen ravintola, jossa ei ole itse tarvinnut asettaa lautasliinaa syliin...alussa, mutta vessakäynnin jälkeen piti ihan itse vaivautua se asettelemaan. Päättäkää jompi kumpi linja ja pysykää siinä.
- Hätäinen annosfrekvenssi
- Melkein jäi meiltä viinipaketti saamatta (ja ravintolalta rahat) hovin kiireilyn takia
- HINTA
Mikä: Restaurant Palace, yksi Suomen parhaista ravintoloista ja vanhan Palacen perinnön jatkaja. Hans Välimäki ja Eero Vottonen ovat päässeet toteuttamaan ruokapervesioitaan upealla tavalla. Suosittelemme kaikille, mutta toivottavasti firman piikkiin.
www.palacerestaurant.fi
Wien, kaupunki täynnä historiaa: Schubert, Strauss, Wittgenstein, Mozart, Freud, Valter Bauer. Näistä viimeinen ei välttämättä sytytä lamppua pääsi päälle, mutta Valter Bauer on yksitähtinen itävaltalaista ruokaa tarjoileva ravintola vanhassa suojellussa talossa Wienin keskustassa, ja ainut tähtikohteemme Wienin matkallamme. Ex tempore ei ole kovin helppoa tähtirafloihin varausta saada miljoonakaupungissa ja turistikohteessa. Asiaan. Päiväinen helle, kun muuttui illan lämmöksi vaivauduin laittamaan pitkähihaisen paidan päälle ja kampaamaan tukkani ja siirryin alabaariin odottelemaan Tiinan valmistautumista.
Taksi alle ja pikainen pyrähdys pikkukujille, josta Valter jo löytyikin. Varsin huomaamaton sisäänkäynti sivukadulla keskustan vilkkaimmasta sykkeestä. Avaamme oven ja astumme 80-luvulle. Ravintolassa on noin 25-asiakaspaikkaa, kokolattiamatto, holvikaarikatto ja tarjoilijoita puvuissa. Kaikki on kovin jäykkää. Jännä nähdä mitä tästä illasta tulee.
Alkuun lasi rosé shampanjaa Tiinalle ja minä päädyn dry martiniin, kahdella oliivilla. Rohkaisua alle. Samalle sukellus menuun...tai siis ei. koska otamme katsomatta pisimmän menun, neljä ruokalajia ilman jälkkäriä + amuse, ja siihen paritetut paikalliset viinit. Sukellus siis viinilistaan, massiiviseen viinilistaan! Kirja muistuttaa enemmän vanhaa raamattua kuin mitään muuta. Uskon, että isompikin viinifiili tyydyttyy VB:n viinikellarin valikoimista. Varsinkin Itävallan ihme gruner veltliner on loistavasti edustettuna.
Menu alkaa hämmentävimmällä amusella koskaan. Eteemme kannetaan lautaselliset leberkäset, eli palat makkaraa. Makkaraa! Aivot lyövät hetken tyhjää. Annos on ruma kuin makkara-annos vaan voi olla. Kyrsän kyytipoikana sinappia, mitäpä muutakaan. Sentään sinappi oli pikkuisen tuunattu kirvelillä ja sipulilla. Mitäpä tästä nyt sanoisi. Annos oli sitä itseään. Varmaan jotain outoa itävaltalaista huumoria.
Taivastellessamme amusen koomisuutta laseihimme eksyy jälkiruokaviininä paremmin tunnettu Beerenaulese Cuvée 2015 Kracherilta. Jälkiruokaviini. Taas aivot ottavat happea hetken ja pyrkivät miettimään skenaarion, missä jälkiruokaviini ensimmäisen ruokalajin kanssa olisi ookoo. Hanhenmaksa, se sen täytyy olla. Ja sehän on! Maksan kanssa briossi, kirsikkahilloketta ja kukkasia. Kaunis annos, tosiaan tukevat maut ja koostumukset ja se viini. Jopa Tiina, joka yleensä sylkee jälkiruokaviinilaseihin, joi lasinsa tyhjäksi. Viini korosti maksan pehmeyttä ja paheellisuutta. Hieno valinta.
Klassinen ravintola etenee menussaan kuin juna. Pikkujännän alkuruoan jälkeen on vuorossa kala, jonka kanssa riisiä, sahramikastiketta ja sinisimpukoita. Hovimme kertoi meille vain kalan saksankielisen nimen drachenfische, josta emme tajunneet mitään, joten nyt mennään vaan maku edellä. Valkoista tuo kala kuitenkin oli. Annos on iso. Kastike on mausta päätellen kalastokkiin tehty, johon lisätty pikkuisen tomaattia. Kastike tuo kivan makeuden annokseen, joka muuten on aika tylsä ja perinteinen. Ja iso. Viininä on Groissin gruner veltliner, jonka hedelmäisyys muuttuu kalan kanssa makeammaksi suussa kuin yksinään. Hyvä yhdistelmä.
Voi-lei-pä. Tästä illasta tuli nyt meille vaikea. Mitä mieltä olla siitä, että pitkällä illallisella eteemme tuodaan voileipä. Leivällä kuningasrapua, vasikkaa ja erilaisia porkkanoita. Annoksen makeus tulee leivästä ja porkkanasta, suolaisuus taas ravusta. Itse leipä annoksessa oli vaan liikaa ja liian köyhäritarimainen. Annoksen kanssa saamamme Rudi Pichlerin weissburgunder -viini toi mukavan freesiyden annokseen ja oli muutenkin kiva mineraalisuudessaan.
Pöytään peuraa, demi-glacea, perunarösti ja selleri. Peuraa ei paljon laadukkaampana ja täydellisemmin valmistettuna voi saada. Selleri oli todella hyvää. Heinrichin Pannobile 2014 oli lempeä ja helli lihaa, peuran lihaa siis. Viinin herkkä marjaisuus antaa odottaa hyvää tästä viinistä, kun se vanhenee entisestään.
Ennen jälkiruokia pieni vessatauko. Kreisin pramea laitos, ihan kuin Schönnbrunnissa olisi. Ah, ja sitten jälkiruokaan, joka ei kuulunut menuun, vaan saimme tilata ihan irrallisen. Olo alkoi olla hyvin ahdettu, päädyimme vain yhteen jälkiruokaan: jäätelövalikoimaan. Raparperi-, inkivääri- ja melonijätskiä tilpehöörien kanssa. Kivoja, freesejä makuja, mutta olimme jo niin täynnä, ettei jälkiruoasta saanut kaikkea irti. Olisikohan joskus terveellistä jättää ne välistä?
Valter Bauerissa on todellakin jotain 80-lukulaista, ihan kuin sisustus antoi ymmärtää. Tietty nykymaailman piperrys puuttui. Palvelu oli henkilökohtaista ja osaavaa. Ruoka, vaikkakin perinteistä, oli mielestämme tehty tietty pilke silmäkulmassa. Perjantai illan tukeva illallinen päättyi 295 euron laskuun ja kävelymatkaan kattobaariin. Ja ai niin, Valter Bauerilla _ei_ ole nettisivuja. Onneksi illan kuvat kulkevat linjassa kasariteeman kanssa, sillä hämyisessä ravintolassa puhelimen kameran tehot loppuvat armottomasti. Pahoittelut siitä. Pääsittepähän ainakin ihan autenttiseen tunnelmaan kiinni.
Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 8+
Mikä: Valter Bauer, klassinen yksitähtinen itävaltalainen ravintola Wienissä.
Tultuamme Italiasta totesimme Suomen kesän liian kylmäksi. Pakko päästä jonnekin lämpimään. Emme olleet ainoat samoihin aatoksiin tulleet, koska lentohinnat olivat kuolettavan kalliit. Suomesta ei pääse halvalla pois kuin uimalla. Sniiduillessamme alkuperäinen Nizza-suunnitelmamme vaihtui Wieniin: keli lupaa 34 astetta tai yli. Uima-altaita ei kaupungin hotelleissa ulkona ole, mutta saimme mahtavan huoneen omalla kattoterassilla.
Grillattuamme päivän itseämme päätimme siirtyä keskustan kortteleihin. Päälle jotain rennohkoa ja laseihin kylmää roseeta. Korjaus: lisää roseeta, koska päivällä tätä tuli tiputeltua jo pohjille. Mitä syötäisiin? Armoton googletus ei tuottanut suuria inspiraatioita lennossa, kunnes keksimme: hummeria! Hakusana toimi. Kiinnostavia vaihtoehtoja tuli joitakin, joista kohteeksemme valikoitui Das Loft, paikallisen Sofitelin kattokerroksessa oleva hip-ravintola, joka on sentään Michelinillä noteerattu. Ravintolan sisustukseen on panostettu. Katto on näyttävä valaistu lehtikasa. Asiakaspaikkoja on varmaan 140 ravintolassa ja baarissa lisää. Taustalla soi sietämätön kikkeli-lounge, joka on toki Tiinan mieleen. Ulkoisesti tämä vaikuttaa niiltä ravintoiloilta, joissa kauniilla näkymillä ja "oikealla tunnelmalla" pyritään paikkaamaan ala-vaivannäkö keittiössä.
Inhimillisen mittaisesta ruokalistasta löytyy tasan yksi menu, jonka luonnollisesti valitsimme ja tykä otimme viinit. Kuriositeettina ruokalistasta mainittakoon, että koko listalta ei löytynyt sitä hummeria, jonka takia ravintolaan päädyimme. Karmaa tai kohtaloa, tiedä häntä. Alkumaljoiksi whiskey sourit ja jo ennen kuin olimme edes juotavia saaneet pöytään kannettiin amuse. Kauraleseiden keskellä oli kaksi munankuorta, joiden sisään oli tehty jonkinlainen lohi-majooneesi-hässäkkä. Vallan simppeli ja hyvä. Itse esillepano oli suoraan sanottuna ruma ja turha, mutta ehkä joku kesätyöntekijä on saanut siitä itselleen kivan fiiliksen. Jano alkaa tulla eikä whiskey soureja näy missään! Pakko oli kysyä minne ne oli jääneet. Kuulemma unohtivat. Hoputtamisen jälkeen kuitenkin saimme lasimme ja itse sour oli ihan kelpoa.
Odotellessamme ensimmäistä virallista annosta mutustulemme leipää. Onkin jo nälkä. Leipä on paksua tavanomaista markettileipää ja levite on jotain merilevänmakuista tahnaa, jossa on ehkä sientä. Onneksi annosta ei tarvinnut järin pitkään odotella, kun eteemme kannettiin surf'n'turf-mallinen setti. Tonnikalaa, ilmakuivattua kinkkua, pikkelöityä porkkanaa, retiisiä, japanilaista maitoa (jonka nimeä en millään muista) ja wasabin siemeniä. Retiisi on mahtavaa, muuten annos on raskas ja mauton. Edes siemet eivät tuoneet kunnolla potkua. Onneksi viinivalinta pelasti annoksen. Laseihimme kaadettiin L'Esprit de L'Horizon Blanc 2015:a. Illan ainoa ei-itävaltalainen viini. Upea, erittäin mineraalinen valkoviini, joka onnistui nostamaan annoksen makuja kielelle.
Vuorossa liekitettyä taimenta, höyrytettyä purjoa ja sientä. Kyytipoikana Hager & Matthiaksen grüner veltliner. Viini oli vahva, ruohoinen ja hapan. Annos itsessään ei taaskaan ollut kovin erikoinen, mutta toimi viinin kanssa hienosti yhteen.
Kalan jälkeen pöytään tuotiin illan suurin pettymys, jota luonnehdin tuona kyseisenä iltana sanoilla "kunnianhimoton, tylsä p*ska". Kukkakaalia kolmella tapaa (kermassa inkiväärin kanssa, paahdettuna ja tartar). Kukkakaalin kanssa lautasella kuulemma on lammasta fileenä ja kuutioina kastikkeessa. Uskon, mikäli lammas röhki ja vietti aikaa lätissä. Possua tämä on. Kastike maistuu kotitaloustunnin makkarakastikkeelta voin ja vehnäjauhon kera. Päälle vähän vesikrassia. Yhden pysähdyksen taktiikalla saa parempaa Nesteeltä. Viini on Veyder Malmbergin 2014. Kevyt viini, jossa upeat tanniinit. Viinistä kiitos, ruoasta myötähäpeä.
Ainut, joka auttaa kokemaamme pääruokapettymykseen on orastava, toisella tukeva, humalatila. Jälkiruokaa ei edes oikein enää odota, kun makkarakastike vieläkin sattuu sieluun. Edessä oleva valkosuklaamousse, avotarhapersikka, jäätelö ja vihreä valkosuklaa eivät innosta. Viini onneksi oli jälleen loistovalinta, vaikkakaan ei nimi jäänyt enää mieleen. Jälkiruokaviiniksi ei liian makea, ennemminkin raikas.
Palvelu oli ontuvaa, vaikkakin ystävällistä: asioita unohtui, ruoka tuotiin vaikka molemmat eivät olleet pöydässä, viineistä kerrottiin vain miehelle ynnä muuta pikkukivaa. Ilta sai arvoisensa päätöksen, kun pääsimme pakenemaan paikalta noin kolmeasataa köyhempänä. Vältä.
Raadin arvio:
Ruoka 6-
Juoma 8,5
Palvelu 7-
Kokonaisuus 6+ (näkymästä plussa)
Mikä: Das Loft. Tähdetön ja luokaton wannabe fine dining -ravintola Wienissä.
www.dasloftwien.at
Kaivelimme pitkästä aikaa arkistojen aarteita ja huomasimme, että tämä kirjoitus on jäänyt julkaisematta. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten laitetaan tämä juttu uunista ulos vajaa vuosi itse ravintolavierailusta.
Ragu on italialainen jämälihoista pitkäänhaudutettu lihakastike. Ihanan konstailematon, mutta silti monivivahteinen ruoka. Ravintola Ragu taasen on helsinkiläinen Ludviginkadulla sijaitseva fine dining -ravintola. Ludviginkatu on jotenkin kuolleessa kulmassa ja niin Ragukin on jäänyt testaamatta. Pikkuisen krapulainen lauantai ja ilta edessä. Mitä tehdä?! Pikainen soitto Raguun ja pöytä oli järjestynyt.
Saavuimme paikalle myöhään, josta tuntuu tulleen meille jonkinlainen tavaramerkki. Ensimmäinen havainto Ragusta on, että paikka on paljon paljon paljon isompi kuin kadulta katsoen olisi uskonut. Asiakaspaikkoja arviolta 80. Sisustus on hillityn skandinaavinen ja inspiraation ravintola on hakenut ruokiinsa ja viineihinsä (ja nimeensä) Italiasta. Menukansiosta pisin Ludari-yllätysmenu, jonka sisällön pitäisi vaihtua viikottain! Ja viinit, emme unohtaneet viinejä.
Nälkää oli kasvateltu päivän pitkällä kävelyretkellä, joten olo oli autuas, kun pöytään tuotiin leipää: fenkolinäkkäriä, saaristolaisleipää ja parmesanmuffinia. Objektiivisuus lentää ikkunasta tässä nälässä. Leivät olivat maukkaita ja tulivat pöytään kiitettävän nopeasti. Näkkärin kyytipojaksi tilasimme whiskey sourit, jotka oli valmistettu ruokaravintolaksi hämmentävän hyvin. Ruokaravintoloita, joista löytyy drinkkitaitoa on vähän, joten suuri kiitos Ragulle sourista!
Ensimmäisen ruokalajina eteemme asetellaan siikainen annos. Siikaa, siian mätiä, tuorejuustomoussea, yrtticreme, rapukeksi ja katkista. Siika oli todella suolaista ja todella hyvää. Annos oli makuumme turhan kermainen, mutta pääraaka-ainetta oli käsitelty taiten ja kunnioituksella. Laseihimme saimme tilkkaset Praepositus 2015 Abbazia di Novacellalta. Hedelmäinen ja kuiva maultaan, hyvin rieslingin-kaltainen. Helppo ja yllätyksetön viini, ei peittänyt alleen ihanaa siikaa.
Purnukka. Savuinen purnukka! Sisällä savun lisäksi vasikkatartaria, mustikkaa, rucolakastiketta ja purjoa. Mahtava annos. Upea tuoksu, joka tuo mieleen savusaunan ja kesän. Harmoninen maku. Pieni näpertely purkin kanssa ja savutuprahdus vain lisäsivät iloa. Rakastettava annos! Sydän --> <3 Sydämellisen purnukan sisältö huuhdottiin alas lambruscolla! Superhämmentävä viini valinta. Cleto Chiarlin Vecchia Modena Premiumia. Raikkaan hapokas ja pirskahteleva, jopa arvokkaan oloinen. Hienoistuneimpia lambruscoja, joihin olen törmännyt. Yhteistoiminta vasikkapurnukan kanssa oli yllättävän toimiva!
Tilasimme lisäksi vielä yhdet whiskey sourit. Miksi? No, miksi ei! Taasen suuri kiitos. Kello oli jo paljon ja baari vieläkin auki.
Keitto-lauantai, monellakin tavalla. Edessämme kurpitsakeittoa, ankankoipiconfit ja mangochutney. Iloisista raaka-aineista oli onnistuttu rakentamaan lievästi mitäänsanomaton annos. Keiton maku oli kohdallaan, mutta kokonaisuus ei toiminut yhteen toivomallamme tavalla. Jännällä etiketillä varustettu Time Flows 121 b.C., vino oranjea luomuna. Aprikoosia, kevyttä happoa, pitkään suussa istuva maku. Itsenäisenä viini ei omaan suuhuni toiminut, mutta keiton kanssa tuntui uppoavan hyvin. Tiedä sitten johtuiko tämä naapurilasissa olevasta sourista vai hyvin paritetusta viinistä.
Ankka johdatteli meitä jo punaisemman lihan pariin ja illan päävatina eteen jolkotteli poronvasa. Mukana lautasella suppilovahveroa, kanttarellia, lehtikaalia, punajuurta ja majoa. Poron kypsyys oli täydellinen ja koostumus sen mukainen. En tiedä miten nämä raaka-aineet liittyvät italialaiseen keittiöön, mutta ei sen väliä. Todella toimiva ja harmoninen pääruoka, joka muun kivan lisäksi oli todella kaunis. Etnan rinteiltä pöytäämme löytyi Masseria Setteportea. Hyvin tamminen punaviini, jossa mukana hitunen kahvin ja luumun aromeita. Täydensi ja nosti esiin poroa kauniisti.
Arvokkaan punaviinin jälkeen onkin vuorossa Marlin helmeilevä. Eiku, ööö, Elio Perronen Bigaro. Sokerinen, mansikkainen, makea rose. Alkoholia ei ole nimeksikään, vain 5%, mutta ehkä tähän aikaan yöstä se on vain hyvä asia. Menun viimeisenä annoksena puolukkaa. Puolukkaa monella tapaa. Lisänä paahdettua valkosuklaata ja italialaista marenkia. Marenki oli tuoretta ja aikalailla niin herkullista kuin marengista vaan voi saada. Puolukka oli yllätyksellinen valinta jälkiruoan juoneksi ja kokonaisuutena annos oli vallan kelpo päätös illalle.
Kahvin ja laskun kera nautin lasillisen grappaa. Valikoima oli kiitettävä, mutta jopa paras grappa maistui tärpätiltä. Mutta sitä sai mitä tilasi. Ilta kustansi paria euroa vajaa 300 euroa, joka on keskihintaista. Ragu yllätti minut positiivisesti. Ravintolan mitäänsanomaton maine omalla tutkalla johtuu varmasti pitkälti sijainnista; miten se Ludviginkatu voikaan aina unohtua. Voimme kuitenkin lämpimästi suositella paikkaa niin ruoan kuin palvelun osalta, vaikkakin se viimeinen särmä puuttuu. Palvelusta kiitos ja anteeksi. Meitä kohdeltiin ihanasti ja olimme taas ravintolan viimeiset asiakkaat.
Raadin arvio:
Ruoka 8
Juoma8+
Palvelu 9
Kokonaisuus 8+
Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Hyvät italo-viinit
+ Ystävällinen ja välittävä palvelu
- Annokset kaipaisivat lisää yllätyksellisyyttä
Mikä: Ragu, skandinaavis-italialainen ravintola Kaartinkaupungissa
www.ragu.fi
Marraskuisen Kuala Lumpurin paahteinen päivä hämärtyy ja me sovittelemme päälle jotain muutakin kuin uima-asuja ja flipflopeja. Taksia ei tarvita, koska kohteemme Nobu löytyy viereisestä talosta kerroksesta 56. Kyseinen talo on osa Petronasin kompleksia, joka tunnetaan kaksoistorneistaan.
