Suomi näki ensimmäisen Michelin-tähtensä, kun Eero Mäkelän onnistui sen Palace Gourmet:lle saamaan vuonna 1987. Palace Gourmet näki takuulla oman osansa kähmintää. Tämän takasi jo sijainti työnantajaliittojen talon huipulla. Alkuperäinen ravintola suljettiin lopullisesti 2016. Mutta nyt! Royal Ravintoloiden kukkarolla ja Hans Välimäen taidolla Palace avautui uudistuneena. Avajaispäivä oli 22.11.2017 ja me olimme onnistuneet varamaan pöydän itsellemme, joten bussi alle ja työnantajapalatsiin.Etelärannassa astumme sisään ja jätämme takkimme alas narikkaan, joka tiesi meidät nimeltä; varmastikaan kukaan muu ei ollut varannut saapumista juuri siihen aikaan tai sitten oikeasti oli nähty vaivaa ja käyty scouttaamassa meidän naamat. Epäilen vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta tuntuuhan se aina kivalta. Hissillä yläkertaan ja eteemme avautuu Palacen American Bar. Kivasti sisustettu lounge, jossa pääsemme nauttimaan amuset, jotka päätimme huuhtoa alas whisky soureilla. Ensimmäinen amuse on oikeastaan kolme pientä: peruna + kitkan muikun (Go Kuusamo!) mätiä + hapankermaa, rapea riisi + hummeri sekä lohta 100-vuotiaasta hapanjuuresta väännetyn rukiisen kanssa. Kaikki ihania, jopa peruna. Oma suosikkini oli hummeri, Tiina taasen liputti lohen puolesta.
Toisena amusena Palacessa kuivattua ankkaa, punajuurta, timjamia ja katajanmarjoja. Kelpo, ranskalainen, mutta hävisi ensimmäisille. Yhden asian toinen amuse kuitenkin avasi: oven ranskalaiseen keittiöön. Meidät ohjataan pöytään keskelle salia, jossa naapuripöydän pukujamppaseurue on päässyt jurrissaan kakkoslevelille. Jännä nähdä pääsemmekö herrojen ohi. Alkujuomiksi minulle Samuel Billaud 2015 Chablis, hihi ku hyvää, ja Tiinalle joku roseshamppis. Tuskinpa sitäkään tarvitsi pulloon takaisin kaataa, sen verran näytti uppoava. Hovi vielä varmisti meiltä, että pitkä menu ja millä viinipaketilla. Millä viinipaketilla!? Vaihtoehtoja oli kolme, kallis, kalliimpi ja yök. Päädyimme kalliiseen.
Hirmuinen henkilökohtainen nälänhätä iskee menulappua tuijottaessa, joten siirrytäänpä itse menuun. Ensimmäisenä nenän eteen saamme kaviaaria Suomesta, kampasimpukkaa parillakin tapaa, sekä kukkakaalia yhtä monella tavalla. Taivas suussa. Mielivaltaisen upean makuista. Viininä Marcel Deissin Engelgarten 2014 Alsacesta, joka vain täydentää annosta ja olo todellakin on kuin enkelien puutarhassa. Aaa. Näin korkealla nuotilla jatkamme menua eteenpäin ja pöytään tuodaan oudon hässäkän päällä munaa, Lapin puikulaa ja tryffeliä. Pettymys. Tryffeli ei maistu, haistu tai tunnu juuri missään. Mutta eipä sillä mitään väliä, sillä annos itsessään on jumalainen sunnuntaiaamujen lohturuoka. Ihmeellisen hässäkkäkulhon sijaan tätä pitäisi saada herkässä olotilassa kattilallinen ja kauha käteen. Krapulassa lasissa saisi olla lonkeroa, mutta Palacessa siinä oli edelleen enkeliviiniä.
Ankanmaksa, sienikastike, finger limeä. Maksahan on hyvinkin ranskista, mutta jännä aasiatwisti annoksen maussa ja ulkonäössä. Maksahan on ihanaa. Ruoka ei tehnyt oikeutta viinille, mutta toisaalta se taas nosti annoksen makeutta esiin viehkeästi. Seuraavana "annoksena" leipää, heinäveteläisen possun silavaa sekä tatista tehtyä levitettä. Silava oli hauskaa, kuten rasva aina, mutta muuten leipä oli leipä, joten siirrytäänpä takaisin hienosteluun. Pöytään huuhtoutuu ruijanpallas Stavangerista, osterijogurttia, vihreää omenaa sekä liemi vihreästä omenasta. Tiina tykkäsi kovasti, mutta kaltaiselleni lihansyöjälle annos oli turhan kevyt. Juomana oli aasialaisuutta korostaen sakea, Hakutsurun Junmai Dai Ginjo.
Pienen aasian luikauksen jälkeen takaisin vanhalle mantereelle, tai noh, Norjaan. Merirapua Norjasta, mutta edelleen aasialainen makumaailma jatkuu. Annos oli tasapainoinen, rapu yksinäänkin loistelias. Juomana toiminut Gitton Père & Filsin erittäin täyteläinen Sancerre Galinot toimi mahtavasti. Aasian kiertomatka siirtyy seuraavan seuraavaan annokseen, joka on tyylipuhdasta suomalaiskiinalaista kokkailua: haukimurekedumpling ja hummeriliemi. Syömäpuikot tulevat dumplingien kanssa aina ahkeraan käyttöön. Melkein sama mitä sisältä löytyy, minä syön sen. Varmaan puoliksi ahneuttani en huomannut kunnolla edes maistella annosta, mutta pirteän kekseliäs se oli eikä tippaakaan harmittanut syödä sitä. Illallisen kalaisa vaihe päättyy ranskalaiseen piikkikampelaan ja hänestä itsestään tehtyyn kermaan, pikkiriikkisiin perunoihin ja italialaisiin syystryffeleihin. Annos oli viimeistelty ja jätti silti itsestään ronskin vaikutelman, mikä yhdistettynä kampelan pehmeään makuun loi hienon kontrastin. Kelpo annos, vaikkakaan ei illan viimeistellyimpiä.
Lihan vuoro. Punaisen lihan. Rummut pärisee ja jännitys kasvaa jaaaaaaaa: ankkaa! Ihana, pieni, punainen rakas ankka. Ankan kanssa ankkaliemi, kaalia ja jännä keksi, jonka sisällä lisää ankkaa, nimittäin sydän ja koipi. Valmistus on onnistunut täydellisesti ja raaka-aine on laadukasta. Hieno esitys ennen jälkiruokia. Viininä Judith Beckin Zweigelt Bambule, joka vain korosti ankan hienostuneisuutta. Seuraavana siirtymä jälkiruokiin, joka ei tule liian aikaisin eikä myöhään. Ennen jälkiruokia pari huomautusta. Taustalla soivasta 80-lukulaisesta soundtrackista suuret pisteet, hauskaa! Palvelusta pientä miinusta. Vaikka Vottosen Eero, Hans ja muut keittiön sankarit ovatkin pitäneet meistä erittäin hyvää huolta, tulee pieni fiilis, että meistä halutaan eroon; niin kovalla tahdilla ruokaa pöytään kannetaan. Lisäksi parikin kertaa kävi niin, että ruokaa tuotaessa meille ei oikein osattu kertoa siitä mitään. Pistetään tämä ensimmäisen illan piikkiin. On kiva istua iltaa ilman tunnetta kiireestä. Samoin monen vastaavantasoisen ravintolan tietty hartaus annosta tuotaesssa puuttuu - sellainen tietty pyhä hetki upean ruoan ja kaiken sen aikaan saamiseksi nähdyn vaivan edessä. Mutta hei, nyt jälkkärit.
Hauskannäköinen uuniomena avaa pelin. Sitä on lautasella useammalla tavalla. Etikkaa. Mallasta. Omenamehu, joka on ihan turha. Viininä onkin siideriä, Jaanihanson Jää -siideriä. Paljon omenaa, mutta mukavan kevyt aloitus jälkiruokiin. Siideri menee kuin limsa tässä vaiheessa iltaa - ehkä täydentää annosta, ehkä ei. Ei pysty enää keskittymään näin mietoihin. Seuraavana rahkalettu menneen kesän marjoilla ja mäntyöljyllä. Ja jätskillä. Molemmat pidimme todella paljon tästä jälkkäristä, ei turhan raskas. Iltamme alkaa kääntymään loppua kohti, joten laitetaan vaihde vapaalle ja rullataan alamökeen. Ensin illallisen päälle peruslaadukkaat juustot. Ei pienintäkään valittamista, mutta suurimmat whoop-elämykset jäivät puuttumaan. Sitten ihanat petit foursit kivoissa rasioissa. Törkysen hyvä kahvi, konjakki, tiikerikakku ja munatoti.
Ilta oli kääntynyt yöhön ja alkuillan nälkäkiukku muuttunut pikkupikku huppeliksi ja yltäkylläiseksi oloksi. Kauniisti ja paikalle arvoa tekevä remontoitu (vaikkakin osa ikkunoista oli vielä muovien peitossa) Palace nousi kertaheitolla Suomen ravintolamaailman top kolmoseen, johon se jo historiansa takia kuuluukin. Pieteetillä tehtyä ja loistavia raaka-aineita. Ei lähiluomuskandikeittiö hifistelyä, vaan rehdisti ranskalaista ja kalliita ainesosia. Tämän ikävä kyllä huomasi myös illan hintalapussa, joka oli noin 715 euroa.
Raadin arvio:
Ruoka 9,5
Juoma 9+
Palvelu 8,5
Kokonaisuus 9+ (mutta kallis)
Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta ja kautta linjan
+ Juoma pikkiriikkisellä varauksella
+/-Ainut Suomen ravintola, jossa ei ole itse tarvinnut asettaa lautasliinaa syliin...alussa, mutta vessakäynnin jälkeen piti ihan itse vaivautua se asettelemaan. Päättäkää jompi kumpi linja ja pysykää siinä.
- Hätäinen annosfrekvenssi
- Melkein jäi meiltä viinipaketti saamatta (ja ravintolalta rahat) hovin kiireilyn takia
- HINTA
Mikä: Restaurant Palace, yksi Suomen parhaista ravintoloista ja vanhan Palacen perinnön jatkaja. Hans Välimäki ja Eero Vottonen ovat päässeet toteuttamaan ruokapervesioitaan upealla tavalla. Suosittelemme kaikille, mutta toivottavasti firman piikkiin.
www.palacerestaurant.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti